Murinaa

Perjantaina minuun iski sellainen olo, etten halunnut olla yksin. Vietinkin koko illan kahden kaverin kanssa aina pitkälle aamuun saakka. Nämä olivat kavereita, joiden kanssa en tavallisesti paljoa aikaa vietä, vaikken näe sille mitään erityistä syytä. Paitsi ehkä sen, että toinen heistä on A:n entinen poikaystävä useamman vuoden takaa. Tämä on varmaan suurin syy sille, etten ole aiemmin ottanut häneen paljoakaan kontaktia. Mitä hän ajattelisi, jos tietäisi mitä tunnen A:ta kohtaan? En tiedä olisiko sillä enää hänelle juurikaan merkitystä. Ilta oli niin miellyttävä, että tänään menen samojen kaverusten kanssa salibandyottelua seuraamaan.

Myös eilisen lauantain halusin viettää jonkun seurassa. Paras ystäväni tulikin onneksi käymään illalla. Hän on paras ystäväni, mutta hänen kanssaan tulee puhuttua harmillisen vähän nykyään - siis mistään tärkeästä. Ehkä en itse ole siinä kovin hyvä. Pari päivää sitten puhelimessa hän ei ollut millään uskoa, etten yritä mitään A:ta kohtaan, kun vietämme nykyään niin paljon aikaa yhdessä. Ja miksi olisikaan uskonut - onhan minun edelleenkin sitä vaikea hyväksyä, vaikka yritänkin.

Miksi itseni on niin vaikea hyväksyä, ettei meistä tule koskaan muuta kuin ystäviä? En ole vielä saanut tunteitani tukahdutettua, mutta sitä se varmaan vaatisi. A pyörii liian usein mielessäni - monta kertaa joka päivä. Luin eräästä toisesta blogista, että on helpompaa olla tapaamatta, pitää etäisyyttä ja rakastaa kaukaa, kun yrittää päästä ylitse toisesta. Luulen, että sekin olisi vaikeaa.

Minusta tuntuu, että soudan ja huopaan paikallani. Kaksi vuotta sitten onnistuin pääsemään hänestä ylitse, mutta nyt palasin taas samaan tilanteeseen. Ja minkä vuoksi? Se hyvä, jota tästä on itselleni seurannut, on aiheuttanut myös aivan yhtä mittavan määrän kipua. Pidän aiemmasta päätöksestäni olla positiivinen ja hyvä ystävä A:lle, mutta minuun sattuu. Kasvaako kipuni, jos jatkan hänen näkemistään?

Ehkä huominen kertoo enemmän, sillä silloin A tulee luokseni vierailulle.