Murinaa

Kun kirjoitustaukoa on takana runsaasti, on lyhyt kertaus kirjoitusvälin aikana tapahtuneesta varmaankin paikallaan. Se on tässä: Valmistuin (toistaiseksi) opinnoistani, kesän olen reissannut sekä lomaillut ja ystävistäni paras muutti Rovaniemelle kaksi viikkoa sitten. Ja tulevasta: Suunnitelmat Aasiaan matkaamisesta etenevät hitaasti.

Sitten siihen, mistä halusin puhua…

Eilen vietin iltaa frisbeegolfin parissa kahden hyvän kaverini kanssa Toppilan haastavalla radalla. He ovat niitä ihmisiä, jotka olen oppinut tuntemaan hyvin vasta viimeisen parin vuoden aikana, vaikka he ovat olleet kavereitani jo pitkään. Sama toimii tietysti toisin päinkin: He ovat oppineet tuntemaan minut vasta näinä tuoreimpina vuosina. Frisbeegolf oli rentoa epäreiluutta: kaksi yhtä vastaan. Ja tämä yksi sai käyttää aloitusheitossaan vain rystyä.

Tänään pelasin Civilization-lautapeliä kolmen peli-intoisen kaverini kanssa. En ollut koskaan ennen pelannut kyseistä peliä ja harmistuin havaitessani sen kovin rajoittuneeksi. Miksi kaupankäynti on yhtä kuin tiede? Missä oli tuotantovoitto? Miten satamat voivat loppua kesken maailmasta? Ja miksi rakentamani Kolossi-patsas tuhoaa kaiken muun kaupankäynnin kaupunkini vieressä sijaitsevalta aavikolta? Haluamiani keinoja ei voinut käyttää peliä voittaakseen, sillä ne estettiin keinotekoisesti. Siispä päätin kapinoida hiljaisesti. Motiivini muuttuivat.

Eilinen frisbeehörpintä päättyi voitonhurmaisille jatkoille yhden kaverin kämpillä. En ollut käynyt hänen luonaan pitkään aikaan - viimeksi puolitoista vuotta sitten, kun A ja muitakin kavereita oli mukana. Siellä kesti pitkälle aamuun, sillä taisin eksyä kotiin vasta joskus yhdeksän aikaan. Miksi minulta oli kestänyt niin kauan tutustua näihin kavereihin, vaikka olin tuntenut heidät jo useita vuosia? He olivat aina kadonneet muiden taakse. Runoillessani aamuyöstä jääkaapin oveen havaitsin, että puolitoista vuotta vanha runoni oli vielä tallessa. “Pese hiki laiska tyttö”, siinä luki.

Tuijotin suurella pöydällä lepäävää pelilautaa harmistuneena. Koko pelin ajan rakensin itselleni täysin kuvitteellista tuotantovoittoa, johon lisäilin huvikseni muutaman Ihmeen. Muut pelurit tähtäsivät omiin tavoitteisiinsa: yksi hoiperteli kohti kulttuurivoittoa, toinen keräsi kolikoita ja kolmas mahtaili militaarisesti. Tuotantoni oli maailman mahtavin, mutta pelin hävisin totaalisesti kolikoiden keräilijän lähes voittaessa ennen tämän kukistumista militaarimiehen armeijan edessä. Kulttuurihoipertelija vannoi, että olisi voittanut pelin seuraavalla kierroksella. Minun ylivoimainen tuotantoni ei ollut minkään arvoinen. En ollut lähelläkään yhtään todellista voittoa: kulttuuria olin kerännyt vain yhden pisteen, armeijoita minulla ei ollut lainkaan ja teknologiassa olimme kaikki melko tasaväkisiä. Kolikkomies oli myös parhaillaan ryöstämässä ainoaa ropostani.

“Mukava, kun tulitte käymään. Täällä ei olekaan käynyt vieraita varmaan kolmeen kuukauteen”, totesi aidosti ystävälliseltä kuulostava ääni jossain vaiheessa iltaa. Mietin hiljaa, että kolme kuukautta kuulosti yllättävän pitkältä ajalta. Viimeisten jääkaappirunojen jälkeen lähdimme kotia kohti toisen kaverini kanssa samaan aikaan siinä puoli yhdeksän tienoilla aamuyöstä. Tunsin nämä kaksi taas hieman paremmin. Toisen elämän tilanne oli pitkälti kuin omani. Toisen ei. Pyörämatkalla läpi Oulun aamuisten katujen todistin taas sitä kummallista faktaa, jonka mukaan minun on paljon vaikeampi puhua tälle pyöräilykaverilleni kuin sille toiselle, enkä tiennyt miksi.

Koko illan keskityimme peliin. Kahta näistä kolmesta en tunne kovinkaan hyvin, eikä tilanne muuttunut illan aikana lainkaan. He olivat mukana vastustajina, joiden kasvot kätkeytyivät pelin sääntöjen ja toimien taakse. Sosiaalinen käytäntö saneli, ettei pelin aikana tehdä juuri muuta kuin keskitytään peliin. Yleensä nautin siitä käytännöstä - säännöstä, joka pitkälti piilottaa ja kätkee jokaisen toisilta. Nautin piiloutumisesta, todellisen itsensä kätkemisestä, jolloin omat motiivit voivat yllättää, jos ne lopulta paljastuvat. Olen melko varma, että pelurikumppaneistani jokainen uskoo minun pelanneen tänä iltana totisen mutta karmean huonon pelin, jossa ei ollut mitään järkeä.

Miten erilaisia nuo kaksi iltaa olivatkaan. Toisessa tutustuttiin ja toisessa piileskeltiin, mutta molemmista voi nauttia. Ensimmäisenä iltana olin yksi muiden joukossa. Toisena vain yksi muiden joukossa. Olen usein jälkimmäistä. Ja ehkä ensi kerralla minua ei enää kutsutakaan Civilizationia pelaamaan.

Mutta jos kutsutaan, aion takuulla ottaa uuden tuotantovoiton.

Uusi vuosi on vanhennut jo miltei kolmen kuukauden verran. Paljon kaikkea pientä ja suurta on tapahtunut. Vetäytymistä takaisin vanhaan, muutama uusi ihminen ja välien muutoksia vanhojen kaverieni kanssa. Tuttavan itsemurha, sukulaisten ongelmalliset perhesuhteet ja masennus kaveripiirissä. Parhaan kaverini muutto. A:n uusi poikaystävä.

Ajoittain olen eristäytynyt kaikesta sosiaalisuudesta, kunnes kaipaan sitä jälleen ja palaan. Eilinen oli yksi tällainen paluu. Meillä oli vuosittaiset juhlat ja paljon minulle tärkeitä ihmisiä oli paikalla. Illasta tuli vähemmän yllättäen melko kostea, mutta harmillisesti se piti jälleen aloittaa hoilaten SingStarin tahtiin. Onneksi paikalla oli sympaattinen koira ja hyvä kaveri, joiden kanssa saattoi vetäytyä juttelemaan kauemmas meluisasta olohuoneesta. Opin jälleen uusia asioita tästä kaveristani, jota voi jo miltei kutsua ystäväksi, kuten opin uutta myös juhlien järjestäjästä ja tämän yllättävistä kokoelmista, joita hän pian ilmestyi esittelemään.

A lähti pois paikalta harmillisen aikaisin, enkä ehtinyt juttelemaan juuri lainkaan hänen kanssaan. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, mutta oli kiva tavata edes lyhyesti nyt. Uutinen hänen uudesta poikaystävästään, josta hän kertoi minulle vain muutama viikko heidän tavattuaan jo kauan sitten, ei ollut yllättävä eikä se järkyttänyt minua, kuten olisi jossain tapauksessa voinut kuvitella. Jos sellaisesta ihanasta ihmisestä kuin A voi joskus päästä ylitse, olin päässyt ylitse hänestä jo siihen mennessä. Emme ole viime aikoina pitäneet yhteyttä, mutta se ei ole oleellista. Hän on minulle tärkeä ja toivon vilpittömästi, että hän on onnellinen. Tiedän, että hän on sen ansainnut.

Iloinen illanvietto sai dramaattisen käänteen, kun eräs kaverini sai yllättäen tiedon, että hänen isäpuolensa oli menettänyt jalkansa työtapaturmassa. Tilanne palautti mieleeni tuttavani itsemurhan, joka oli tapahtunut viime vuoden lopulla. Tuollaiset uutiset pysäyttävät hetkeksi. Havaitessani ja kuullessani kuinka muut kaverini suhtautuivat molempiin tapahtumiin sai minut jälleen miettimään sitä, etten ehkä ole erityisen empaattinen ihminen. Olen aina mieltänyt empatian järjelle ja logiikalle alisteiseksi - eräässä mielessä niiden vastakohdaksi - ja täten kuuluvaksi noihin tunteisiin, joita on mielellä kontrolloitava. Niille ei siis saa antaa valtaa.

Itsemurhan tehnyt tuttavani ei ollut minulle lainkaan läheinen. Hädin tuskin tunsin häntä. Se tietysti vaikuttaa tunnereaktioon, joka tapahtumasta seuraa. Yksi kavereistani kertoi miettineensä tuota tapahtumaa päiviä, enkä osannut samastua tilanteeseen. Hän tuskin tunsi tuttavaamme minua paremmin. Hänelle se oli kai aiheuttanut unettomia öitä - minuun se taas ei paljoa vaikuttanut. Miksi ei? Voiko tunteitaan kahlita ja kontrolloida niin hyvin jopa yrittämättä vai eikö niitä vain ole? Voiko samaan aikaan olla sympaattinen, muttei empaattinen?

Dramaattisen illan kruunasi siskonsa pidempään jatkuneiden ongelmien vuoksi järkyttynyt mies. Kuulin itse näistä ensimmäistä kertaa. Lopulta liikutus oli tälle kaverilleni liikaa ja hän itki siinä pienen ryhmämme keskellä. Hän itki kuin mies, jos niin voi itkeä. Se ei ollut huomionhakuista itkua, vaan auttamattoman tilanteen purkautumista alkoholinsekaisena tunteena. Hän oli tilanteesta nolona, mutta täysin syyttä. Se oli tuollaiseen avautumiseen hyvä ryhmä, vaikkakaan en ole yhtenä ryhmän jäsenenä tässä mitenkään objektiivinen. Tilanne sai osakseen tarpeeksi huomiota, muttei liikaa, mikä on tärkeää. Minua harmittaa vain se, että olin itse tilanteessa liian hiljainen ja tarkkaileva sen sijaan, että olisin lohduttanut aktiivisemmin.

Tämä aamu oli utuinen, hiljainen tervetulotoivotus takaisin sinne, mistä aina vähän väliä otan eroa. Mielessäni ui merihevosia ja maailma tuntui lainehtivan, mutten voinut pahoin. Vieraasta peilistä tuijottivat takaisin uupuneet, virkeät kasvot. Ystäviä, kavereita ja uusia ihmisiä. Läheisyyttä, vahvistuneita siteitä ja hyviä keskusteluja.

Miksi koen, että näitä on ennemmin tai myöhemmin taas paettava?

Pitkään on tarkoitukseni ollut tänne kirjoittaa, mutten ole saanut sitä aikaiseksi. Aiempi motivaationi lähde on vaimennut. Aika on tehnyt työnsä.

Jos olisin tänne kirjoittanut, olisin ehkä kertonut, että hyvin pian edellisen kirjoitukseni jälkeen pyrin tekemään tietoisesti tunteideni vastaisesti. Pyrin tapaamaan tai juttelemaan A:lle, vaikken sitä olisikaan halunnut. Ajattelin, ehkä ymmärsin, että se on oikea tie pitää välit… välittöminä, riittävän läheisinä - pitää hänet ystävänäni. Siinä kohtasi jälleen vanha taistelupari: järki ja tunteet. Ensimmäinen käski minun pitää häneen yhteyttä, kun jälkimmäinen yritti kieltää sen.

Pian koin, etten kaipaa häntä enää kuten ennen. Olin yllättynyt siitä, kuinka nopeasti nämä tunteet kuihtuvat sen jälkeen, kun olin päässyt ne välittämään ja ne oli ystävällisesti torjuttu. Olin muutokseen tyytyväinen. Mitä nopeammin nämä emotionaaliset rikkaruohot kitken, sitä nopeammin voin olla hänelle vain ystävä. Nyt lähes kaikki entiset, häntä koskevat unelmani ovat poissa. En usko niiden enää koskaan palaavan, vaikka kuinka viettäisimme aikaa yhdessä. Tämä on hyvä muutos.

Ilmat ovat kylmenneet ja opinnot jälleen alkaneet. Minun olisi jo aika valmistua, mutta viimeisimmät opintopisteet viipyvät. Erään kaverini kanssa suunnittelemme siirtymistä Aasiaan vuoden kuluttua, joko asumaan tai vain pidemmälle matkalle. Tämä vanha unelmani, jonka joskus aikoinaan täälläkin ohimennen mainitsin, palaa jälleen entistä voimakkaampana.

Jotkin unelmat murskaantuvat, mutta niin tehdessään ne luovat tilaa uusille. Unelmia täytyy aina olla ja jotkin niistä ovat todella tavoittelemisen arvoisia. Jos jokin niistä ei onnistu, pitäisi kai silti olla tyytyväinen itseensä, koska uskalsi ja jaksoi yrittää. Uskalsin, mutta jaksoinko? Yritinkö tosissani? Mielestäni luovutin helpolla, mutta luulen, että niin minun tulikin tehdä - että se oli oikea ratkaisu. Unohdan vanhan ja siirryn eteenpäin. Seuraavaksi kohteenani on kaksi unelmaa, joista Aasia on toinen.

Toivon, että onnistun niiden tavoittelussa aiempaa paremmin.

En ole nähnyt A:ta yli kuukauteen. Hitaasti hän on katoamassa mielestäni. Vielä pari viikkoa sitten ajattelin häntä ainakin kymmenen kertaa päivässä, mikä oli sekin selkeä “parannus” aiempaan. Nyt enää pari kertaa päivässä, jos sitäkään. Jonkin päivän uskon viettäneeni jopa täysin häntä ajattelematta. Hänen kaipuunsa on siis hellittänyt. Sen on korvannut hylkivä tunne, jonka aiheuttaa epäilemättä jokin sisäänrakennettu puolustusmekanismi. Se haluaa pitää mahdollisen komplikaatioiden aiheuttajan etäällä; ei halua nähdä tai puhua tälle lainkaan.

Kesää on kulunut jo paljon. Olen käynyt Helsingissä tuttujani tapaamassa ja pelimatkalla Rovaniemellä. Myös A on matkustellut lähes koko ajan. Juhannukseksi kutsuin kavereitani, myös A:n, mukaan mökille. Se olikin hauska juhannus, vaikkei A aiempien suunnitelmiensa takia mukaan tullutkaan. Siellä ollessani muistan ajatelleeni, että kenties parempi niin. Ilman häntä oli helpompi olla. Hänen sijaansa sain keskittyä toisiin ihmisiin, jotka olivat paikalla. Myös viime viikonlopun vietin mökillä, mutta eri porukan kanssa. Se oli toistaiseksi reissuista kaikkein rennoin ja helpoin. Eikä ihme, sillä kaikki mukana olleet olivat vanhimpia ystäviäni. Kotiin Ouluun palasin eilen.

Tämä on juuri se reaktio, jota pelkäsin. Olen toipunut jo sen verran, että minun on varsin hyvä olla, enkä täten näe loogista syytä sille, miksen voisi tavata A:ta, jutella hänelle tai viettää aikaa hänen kanssaan. Tarkemmin: en näe syytä sille, miksen nauttisi kaikesta tästä. Kuitenkin tunnen, etten halua tavata häntä - että minun pitäisi pysytellä hänestä erossa mahdollisimman paljon. Miksi? Kenties pelkään alitajuisesti sitä, että jos tapaan hänet, minuun sattuu jälleen. Ehkä se ei ole vieläkään täysin aiheeton pelko. Miksi muuten tuntisin näin?

Hylkivä tunne on suorassa ristiriidassa sen kanssa, miltä minusta on tuntunut lähes aina A:n nähdessäni. Tuo kesäkuun katseluilta (15.6.), joka oli toiseksi viimeinen kerta kun A:n näin, oli minulle tärkeä. Kuvittelin sen olevan viimeinen kerta, kun näen hänet pitkään aikaan, koska en ollut osannut aavistaa tarvitsevani häneltä kyydin juna-asemalle vielä seuraavana päivänä. Ilta ei ollut minulle tärkeä sen takia, että saisimme katsottua sarjoja jakson verran pidemmälle. En kertonut sitä hänelle, mutta tosi asiassa halusin vain halata A:ta vielä kerran. Sarjat olivat merkityksettömiä; halaus ja yhteinen aika taas eivät.

Miten ihminen voi olla tärkeä, mutta samaan aikaan hänet haluaa pitää etäällä? Miten hänen seurastaan voi nauttia, muttei sitä kaivata? Miten häntä voi pitää kauniina haluamatta häntä katsoa?

En pidä siitä millaiseksi muutun, kun jostakin henkilöstä tulee minulle tärkeä. Nostan odotuksiani häntä kohtaan, kenties epärealistisiksi, ja jos ne eivät täyty, koen liian herkästi pettymystä. Olen tällöin liian tunteellinen ja herkkä. Enkä halua olla kumpaakaan. Tavallisesti nämä ovatkin piirteitä, jotka eivät kuvaa minua. Minusta puhuttaessa tunteellisuus on itselleni kirosana.

Aiemmin kuvaamani suunnitelmien peruuntuminen oli yksi näistä tapahtumista. Välitän A:sta edelleen liikaa, joten hänen teoillaan on suuri vaikutus minuun. En halua sitä enää. Haluan päästä ylitse näistä tunteista häntä kohtaan, sillä ne eivät ole tervetulleita ja ne satuttavat liian helposti. Haluan myös muuttaa itseäni tässä asiassa. En halua olla noin herkkä ketään kohtaan - oli hän minulle sitten miten tärkeä ihminen tahansa. Itsensä muuttaminen on kuitenkin hidas prosessi. Rakennanko silloin tunteiden vastaisia suojamuureja itseni ympärille ja onko se todella hyvä asia?

Heti seuraavana päivänä puhuimme asian selväksi A:n kanssa. Pidän edelleen hänen tekoaan ajattelemattomana, mutta hän ymmärsi sentään kysyä mielipidettäni, enkä osannut sitä antaa. Hän ei aikonut ottaa tavaksi vastaavaa suunnitelmien korvaamista toisilla. Hän oli oikeastaan oikein mukava sen jälkeen ja suunnittelimme uuden katseluillan tälle päivälle. Sekin tosin lyheni vain yhden jakson mittaiseksi, mutta täysin ymmärrettävästä syystä: Hänen vanhempansa tulevat hänen luokseen yöksi toiselta paikkakunnalta.

Huomenna suuntaan kohti Helsinkiä ja uusia seikkailuja. En tule näkemään A:ta ainakaan viikkoon, kenties kahteen tai kolmeen. Mielestäni pyrkimykseni tukahduttaa tunteeni häntä kohtaan toimii hitaasti mutta varmasti. Omia tunteitaan ei pysty kontrolloimaan, mutta kenties niitä voi ohjata aivan aavistuksen verran, töytäistä viereiselle raiteelle aina sopivassa risteyksessä. En ole vielä edennyt pitkälle, sillä rakastan häntä edelleen, mutta voimakkaimmat tuntemukset ovat vaimentuneet. Vaimentuneet aivan häviävän pikkuriikkisen verran.

Olen päättänyt, että lopulta hänestä tulee minulle vain ystävä… tai vain kaveri, jos niin on tarkoitettu. Ehkä kaikki kääntyy paremmaksi tulevaisuudessa, kipuun turtuu ja tunne muuttuu iloksi. Miten helppoa olisikaan, jos omaan tulevaisuuteensa voisi vilkaista ja tietää, että vielä joskus kaikki tulee olemaan hyvin.

Yritin nukkua, mutta olen vaivaantunut ja uni ei tule, vaikka alkuyön väsymys toista lupaili. Tänään pelataan kauden ensimmäinen ottelu urheilulajissa, jota harrastan vasta toista kautta. Se on tärkeä ottelu ja siihen valmistautuminen olisi juuri nyt oleellista, mutta tällä hetkellä se on toissijaisena mielessäni.

Näytin tämän blogin A:lle muutama päivä sitten, maanantaina 7.6. Siinä mielessä tämän kirjoittaminen vaikuttaa omituiselta - jos hän tallensi osoitteen, on hänellä keino lukea sellaisiakin ajatuksiani, joita en muutoin paljastaisi. Hän luki kaikki kirjoitukset läpi sekä ainakin osan kommenteista. Hän tuntui olevan sitä mieltä, että kaiken kertominen hänelle oli pelkästään positiivista. Minä en ole asiasta aivan varma. Itsetunnolleni se ei ainakaan tehnyt hyvää ja mietin edelleen sitä, kuinka teko vaikutti suhteeseemme.

En tiedä miten suhtautua nyt tähän blogiin. Voinko enää kertoa täällä vapaasti mitä ajattelen, jos hän lukee näitä? Tai ehkä hän ei lue. Ehkä hän ei ole kiinnostunut. Viime aikoina minusta on tuntunut siltä, että hän on välinpitämättömämpi minua kohtaan, mutta kaikki saattaa olla omassa päässäni. Aion siis toistaiseksi jatkaa entiseen malliin kirjoittaen niistäkin asioista, joista en muutoin ehkä puhuisi. Pitää katsoa aiheuttaako se lisää ongelmia.

Olimme sopineet A:n kanssa, että viettäisimme eilisen perjantain väliin jääneitä sarjoja katsellen ja ruokaa tehden. Perjantain kuviot oli sovittu jo maanantaina, koska viikko oli molemmille kiireinen, joskin alun perin oli puhe lyhyestä katselusta myös torstaina. Torstai kuitenkin peruuntui tiistaina, sillä A oli menossa silloin shoppailemaan, mutta se oli ok. Torstaina A taas lisäsi mukaan tunnin mittaisen harrastuksen, zumban, perjantai-illalle ja ilmoitti, että kävisi keskipäivästä erään kaverin kanssa kaupungilla. Tämä oli ok, sillä meille jäisi vielä runsaasti aikaa katsella jaksoja perjantaina, jos aloitettaisiin ennen zumbaa ja jatkettaisiin sen jälkeen.

Perjantai tuli ja toi A:n mukanaan luokseni kylään neljän maissa, kuten sovittu. Katsoimme yhden jakson verran hänen suosikkisarjaansa, mutta tiukka aikataulu aiheutti sen, että puhuimme hyvin vähän, mikä on harmi. Ei ollut aikaa jättää ohjelmaa pauselle pitkäksi aikaa. Jakson aikana hän sai puhelimitse kutsun terassille työkavereidensa seuraksi samalle illalle, johon hän oitis suostui. Olin yllättynyt - emmekö katsoisikaan lisää jaksoja tänään? Ruoanlaittokin oltiin jouduttu siirtämään illalle, jotta hän voi käydä zumbassa. Päivä oli koko viikolla ainoa, jolloin vietimme aikaa kahdestaan ja olin tätä varten järjestänyt illan vapaaksi muista menoista. Myös viikonloppuna hän olisi kiireinen, vaikka aikoikin tulla seuraamaan tämänpäiväistä otteluani, jos ei sataisi.

Vähän seitsemän jälkeen hän soitti ja kysyi, että loukkaannunko, jos hän menee työkavereidensa kanssa terassille. Olin täysin yllättynyt kysymyksestä. Se oli huomaavainen, mutta tuli liian myöhään. Hänhän oli jo luvannut työkaverilleen, että lähtisi tämän mukaan. Olin niin yllättynyt, etten osannut vastata kysymykseen suoraan, vaan sanoin, että mene vain - televisiosta tulee jalkapalloa, jota voin seurata. Kuvittelin, että on selvää, etten pitäisi siitä, jos suunnitelmamme muuttuvat noin vain heti, kun joku toinen kaveri ehdottaa jotain toista tekemistä. Ymmärtäisin, jos kyseessä olisi jokin harvinainen tilaisuus, mutta terassi-ilta työkaverin kanssa ei kuulosta sellaiselta.

Mietin, että tekivätkö muutkin kaverini minulle vastaavasti, mutten saanut mieleeni yhtään vastaavaa tilannetta. Se on kuitenkin sanottava, että mitä lähemmäksi kaverin tai ystävän itseäni päästän, sitä suuremmat ovat odotukseni häntä kohtaan. Ehkä se ei ole reilua.

“Loukkaannutko jos menen?” Siihen olisi varmaankin pitänyt osata vastata toisin, mutta toisaalta en halua estää hänen hauskanpitoaan - mitä siis voin vastata? Kysymykseen olisi voinut vastata suoraan kahdella kysymyksellä: “Uskotko, että odotan sitä, että pääsen viettämään aikaa kanssasi?” ja “Odotinko, että ehdimme katsoa enemmän kuin yhden jakson tänään?” Uskon, että hän tietää vastauksen kumpaankin.

Ehkä olimme tavanneet liian usein. Minusta oli kenties tullut hänelle liian tuttu, liian tavanomaista seuraa. Ehkä hän ei viihtynyt kanssani enää - ei ainakaan yhtä hyvin kuin työkavereidensa kanssa. Oliko minusta tullut hänelle itsestäänselvyys kerrottuani tunteistani; pelkkä sivuun heitettävä tuttava, kun jokin toinen asia houkuttelee? Ehkä… minusta oli tullut hänelle yhdentekevä.

Olen suurin piirtein kunnossa. Selvisin parissa-kolmessa viikossa siitä, että paljastin jotain sisältäni hänelle, jolle sen eniten halusin paljastaa. Sydämeni otti osuman, jollaisia olen koko elämäni pyrkinyt välttämään. Se ei ole koskaan ollut kovin hyvä kestämään noita osumia, mutta nyt se teki melko hyvää työtä. Jäin rypemään itsesäälissä vajaaksi viikoksi, jonka jälkeen oloni on hiljalleen palautunut kohti normaalia.

Olemme edelleen ystäviä. Läheisiä ystäviä. Hän on minulle yksi tärkeimmistä ihmisistä maailmassa. En tiedä kuinka läheinen ystävä olen hänelle, mutta kuvittelen, että lähes yhtä läheinen kuin hän minulle. Ehkä on röyhkeää kuvitella niin. Tekeekö se minusta röyhkeän ihmisen?

Tunnen muuttuvani. Olen jo muuttunut - parempaan, kuvittelen. Olen nostanut kavereiden kanssa vietettyä aikaa tärkeysjärjestyslistallani korkeammalle. Ehkä olen siis tullut sosiaalisemmaksi kuin aiemmin. Tiedostan, että minulla on periaatteessa kaikki hyvin. Minulla on pari erittäin hyvää ystävää, joille voin puhua. Minulla on joukko kavereita, joiden kanssa viihdyin erinomaisesti. Minulla on ihmisiä, jotka välittävät minusta. Olen terve, viihdyn siellä missä asun ja nautin opiskelusta, joka tuo päiviini eteenpäin kuljettavaa sisältöä - sitä sisältöä, joka kehittää minua kaiken muun ohella. Olen löytänyt suuremman motivaation liikuntaa kohtaan kuin koskaan aiemmin.

Kaikesta huolimatta tunnen oloni aina silloin tällöin hyvin yksinäiseksi. Sitä aukkoa edes A ei voi paikata. Eilen puhuimme A:n kanssa tunteja ja käsittelimme myös hyvin raskaita, jopa syvällisiä asioita. Hän luki minulle otteita päiväkirjastaan ja osa niistä oli erinomaisen oivaltavia. Puhuimme hänen vuosia kestäneestä sairaudestaan, josta hän on toipunut muutama vuosi sitten. Se muokkasi häntä ihmisenä ja näen sen positiiviset vaikutukset hänessä, mutta myös negatiiviset. Puhuimme myös hänen perheestään ja siitä, kuinka he ovat lopultakin oppineet käsittelemään ongelmiaan puhumalla. En ollut uskoa korviani kuullessani kuinka välinpitämätön A:n entinen poikaystävä, minun kaverini, heidän suhteessaan toisinaan oli ollut. Se on käsittämätöntä.

Jopa hänen selvitettyjen ongelmiensa rinnalla oma yksinäisyyteni tuntuu mitättömältä. Se ei vain ole mitätön minulle. Tiedän mistä ongelmani juontaa juurensa ja mitä voisin tehdä asian parantamiseksi. En vain pysty siihen. Jos A:n ongelmat ovat hänen menneisyytensä demoneja, ovat omani korkeintaan peikkoja. Hammaspeikkoja.

Tämä juuri on tyypillistä minulle. Vähättelen omia ongelmiani, sysään ne syrjään kuvitellen, että olen käsitellyt ne, enkä tee mitään niiden poistamisen eteen. En voi sietää ajatusta siitä, etten pelkästään omalla mielelläni kykene selvittämään ongelmiani. Onko se jälleen sitä ylpeyttä, josta olen puhunut?

Keskitytäänpä siis yhteen ongelmaan kerrallaan. Tällä viikolla olen tavannut hänet jo kolmesti harrastusten ulkopuolella, kun viime viikolla kävin hänen luonaan vain kerran. Olen kestänyt tapaamiset hyvin ja meillä on ollut hauskaa. Todella hauskaa. Hän on auttanut minua eräässä opiskeluprojektissani, jossa kuvaan ja ohjaan elokuvan. Mutta se ei ole ongelmani.

Eilen vietin miltei koko päivän hänen kanssaan. Teimme pannukakkuja, katsoimme vähän aikaa televisiota, mutta loput ajasta vain puhuimme. Hänen 17-vuotias koiransa, joka on viime vuodet ollut hänen vanhempiensa hoidettavana, kuoli kaksi päivää sitten. Yritin lohduttaa, mutten osannut, sillä minulla ei ole ollut omaa lemmikkiä. Siispä vain kuuntelin. Hän on niin uskomattoman avoin minulle menneisyydestään. Minusta tuntuu siltä, että voimme puhua aivan mistä vain, sekä helpoista että vaikeista asioista. Sekään ei ole ongelmani.

Rakastan tätä aikaa, jonka vietän hänen kanssaan, etenkin kun olemme vain kaksistaan. Rakastan hänen nauruaan - se tekee minut hetkittäin onnelliseksi. Rakastan sitä, että voimme keskustella mistä vain. Rakastan häntä.

Se on ongelmani.

Tänään on jälleen aika kohdata hänet. Menen käymään hänen luonaan tunnin tai parin päästä ja toivon, että pystyn viipymään ainakin muutaman tunnin. Sunnuntaina näin hänet harjoituksissa, joiden alkaessa kävin juttelemassa hänelle lyhyesti. Myöhemmin hän näytti säteilevän kehuessani hänen suoritustaan.

En ole vielä toipunut kovinkaan paljoa. Maanantaina yritin puhua hänelle, mutta se tuntui vaikealta, vaikkei mistään vaikeasta puhuttu. Kerroin tästä hänelle. Hän kertoi hauskan tarinan, mutta sen hauskuus sekoittui ja jäi oman olotilani alle. Hän kertoi myös, että ajatus siitä, että hän olisi ollut joskus exänsä kanssa tuntui nyt kaukaiselta ja oudolta. “Elämä jatkuu”, hän sanoi.

Luulin olevani tätä vahvempi. Olin koonnut itseni viikonlopun aikana, mutta murenin jälleen helposti muutaman sanan edessä. Hän kertoi, että on ehkä menossa yhden yhteisen kaverimme luo lauantaina jääkiekkoa katsomaan - sen saman kaverin, jonka luota edellinen vaikea lauantai oli lähtenyt. Mieleeni tuli jälleen se ilta. Näin kuinka helposti se voisi toistua, sillä en ole varma ymmärsikö hän täysin sitä, mistä paha oloni silloin johtui. Tai varmaan ymmärsi, mutta välttäisikö hän sitä samaa käytöstä minun takiani? Ja jos välttäisi, enkö silloin tekisi hänen illastaan huonomman menemällä tuonne? Ei kiitos.

On kurjaa, etten enää halua viettää aikaa tuon kaveriporukan kanssa samoin kuin ennen. Mietin tänään, että pidinkö A:sta enemmän silloin, kun hän oli varattu. Silloin hän ei tehnyt juhlissa mitään sellaista, joka satutti. Hänen poikaystävänsä ei ollut koskaan paikalla. Ehkä hän vain viihtyy juhlissa muiden seurassa paremmin kuin minun, mille en voi mitään. Uskon kuitenkin, että kunhan pääsen tästä pahimmasta vaiheesta ylitse, pystyn jälleen nauttimaan tuon saman porukan seurasta. Kunhan pääsen hänestä ylitse.

Kerroin kaiken A:lle reilu viikko sitten maanantaina. Se tarkoitti myös sitä, että kerroin kirjoittaneeni ylös omia ajatuksiani ja tapahtumia. Kerroin, että enimmäkseen kirjoitin hänestä. En vain kertonut mihin niitä kirjoitin. A pyysi saada lukea niitä joskus. Hän ehdotti, että voisi lukea omaa päiväkirjaansa minulle, kunhan saisi sensuroida siitä pahimmat kohdat. Hän haluaisi siis lukea tätä blogia, mutten tiedä onko se hyvä idea. Tulisiko minun näyttää tämä hänelle? En ole vielä luvannut mitään. Ja jos näytän tämän hänelle, miten blogille kävisikään?

Nämä ovat henkilökohtaisia ajatuksiani. Anonyyminä voin ne julkaista - oikealle ystävälleni näiden näyttäminen olisi paljon vaikeampaa. Minulla on jo nuoruudesta saakka ollut ajatus siitä, että jos olen avoin ja paljastan paljon itsestäni, on se paljastettu materiaali rumaa. Rumaa ei sovi näyttää. Se on pidettävä piilossa.

Tämä blogi on täynnä sitä rumaa materiaalia.

Tänään on jo hieman helpompaa olla. Tänään pystyn jo toimimaan. Hän on silti koko ajan läsnä ajatuksissani. Ja nuo ajatukset saavat minut surulliseksi.

Kaipaan hänen seuraansa. Alitajuntani ei näytä ymmärtäneen, että minun olisi nyt päästävä ylitse hänestä - etten saisi kaivata häntä niin kovasti. Se ei näytä ymmärtäneen, etten saa sitä naista, jonka eniten tässä maailmassa haluan. En saa sitä naista, josta olen unelmoinut jo vuosia.

Siinä mielessä tämä elämä on elokuvia jännittävämpi: ei koskaan voi tietää kuinka käy. Veikkaan, että jos meidän tarinastamme olisi tehty elokuva Hollywoodissa, sen loppu olisi todennäköisesti ollut onnellinen. Tai ehkä se olisi ollut kuin Cherbourgin sateenvarjot, jonka loppu on kaikessa tyytyväisyydessään kamalan surullinen.

En ole pitänyt häneen mitään yhteyttä maanantain jälkeen, lukuunottamatta tekstiviestiä, jossa sanoin, ettei meidän kannata tavata tällä viikolla, kuten olimme suunnitelleet, sillä olisin liian huonoa seuraa. Tämänlainen etäisyyden ottaminen on itselleni välttämätöntä. En vielä tiedä jäänkö tälle tielle enkä enää tapaa häntä kuin satunnaisesti, mutta sitä en haluaisi. Minulla on ikävä häntä, hänen hymyään, hänen puhettaan ja luontaista hauskuuttaan. Se tässä juuri onkin ongelma. Minulla ei saisi olla ikävä noita asioita. Se kertoo, etten todellakaan ole päässyt hänestä vielä ylitse, mutta se ei ole yllättävää. Siinä tulee kestämään kauan.

Tekstiviestiin vastatessaan hän oli taas minulle kiltti. Siinä luki: “Olen pahoillani mutta ymmärrän kyllä. Olet ihana … Muista se :)” Olisiko helpompaa, jos hän kohtelisi minua huonommin? Ajattelisinko silloin pahaa hänestä? Pääsisinkö hänestä helpommin yli? Ehkäpä en. Eihän ystävää kohdella huonosti enkä voisi ajatella hänestä pahaa, vaan siirtäisin todennäköisesti kaiken omaksi syykseni.

Olen pitänyt itseni kiireisenä. Se tuntuu olevan helpoin tapa käsitellä tapahtunutta riittävän hitaasti - se saa mieleni pois näistä ajatuksista. Eilen kävin pelaamassa salibandya uudessa porukassa ja illaksi kutsuin erään ystäväni luokseni katsomaan Suomen ottelua. Hän viipyi myöhään yöhön emmekä jutelleet näistä asioista, joista tässä blogissa puhun. Hän ei tiedä niistä, vaikka kerran hän mainitsikin A:n puheessaan. Huomasin, ettei hän ollut havainnut sitä, kuinka vaikeita vappu ja tuo kirottu lauantai olivat minulle olleet, vaikka oli paikalla ja puhuin juuri hänelle tuon lauantain aikana kaikkein eniten. Naamioni ei siis ollut pettänyt. Olen aina ollut hyvä salaamaan tunteeni ja sen, mitä mielessäni liikkuu. En tiedä onko se hyvä vai huono asia.

Tätäkään päivää en halua viettää yksin. Onnekseni saimme järjestettyä lautapelipäivän muutaman kaverini ja parhaan ystäväni kanssa. Huomenna taas lähden viikonlopun ajaksi isosiskoni luokse lähipaikkakunnalle, jossa minun ei tarvitse olla yksin. Tämä viikko on siis hoidettu.

Ensi viikolle haluan toipua niin, että voin tavata taas A:n. Luultavasti joudun tapaamaan hänet jo sunnuntaina harrastuksen parissa, mutta ehkäpä se ei ole vaikeaa. Tiedän, että minun on pidettävä etäisyyttä, mutten halua sulkea häntä täysin elämäni ulkopuolelle. Koetan seurata tässä sitä, miltä tapahtumat minusta tuntuvat. Jos A:n tapaaminen sattuu, otan jälleen etäisyyttä.

Niin kuin Mr Darcy sanoi: “I shall conquer this.”

Eilen kerroin hänelle viimeinkin kaiken. Sain kerrottua kaiken sen, jonka kolme vuotta sitten hänelle halusin sanoa. Sain kysyttyä siitä, mikä on nykyinen tilanteemme. Lisäksi puhuimme myös lauantain ja vapun tapahtumista. Juttelimme pitkään, vaikeimmat asiat ensin netissä, jonka jälkeen hän tuli käymään luonani.

Aamuinen kommenttini oli todellakin yllättänyt hänet - hän sanoi pohtineensa sitä päivän aikana. Hän ei ollut lainkaan arvannut, että olisin ihastunut häneen. Kuulin, että hän toipuu edelleen, eikä voisi tällä hetkellä ihastua keneenkään. Hän oli miettinyt sitä, miltä se tuntuisi jos hän nyt tapaisi unelmiensa miehen - ja se oli tuntunut väärältä. Ajoitukseni oli jälleen kerran huono, mutta epäilen, ettei sillä ollut väliä.

Kysyin voiko hän koskaan kuvitella meitä yhdessä vai olinko aina vain kaveri. Olin jo ennalta varautunut kahteen vastakkaiseen vastaukseen, mutta hänen vastauksensa ei ollut kumpaakaan ääripäätä. Se oli kuitenkin hyvin yksiselitteinen. Hän ei nähnyt mitään syytä sille, ettei meidän suhteemme voisi joskus muuttua enemmäksikin kuin ystävyydeksi, muttei myöskään halunnut luoda toivoa siitä, että näin kävisi. Hän ei halunnut, että jäisin odottamaan sitä, kunnes hän olisi taas valmis uuteen suhteeseen.

“Se on pyyntö, että älä odota”, A toisti. “Jos meistä joskus tulee jotakin niin se tulee sitten, mutta tällä hetkellä sinä olet minulle vain erittäin läheinen ystävä.” Loppuun hän lisäsi vielä: “Jos sinä odotat minua turhaan niin silloin meidän ystävyys kärsii.”

Se olisi ollut liian hyvää ollakseen totta. Minun on siis päästävä ylitse hänestä. Tein sen kerran aiemmin, mutta on pelottavaa miten helposti hän pääsi jälleen takaisin näin lähelle. Minun on työnnettävä hänet kauemmaksi, enkä ole varma onnistuuko se pitämättä aivan fyysistä etäisyyttä häneen. Kerrottuani hänelle kaiken oli oloni tyhjä ja helpottunut, mutta samalla tunsin jo alkavan kivun tunteen, jonka tiesin pahenevan.

Alustavasti sovimme tapaavamme taas keskiviikkona tai torstaina, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, etten halua tavata häntä. Haluan ja en halua. “Mutta elä sitä murehdi että tämä karkoittaisi minut”, A sanoi.
“Tämä saattaa karkottaa minut”, vastasin. “Mulla on sellainen tunne, että tämä on lopun alkua.”
“Et saa hävitä elämästäni.”, A kommentoi. “Olet minulle liian tärkeä.”

Liian tärkeä, mutten tarpeeksi tärkeä. En halua kadota minnekään, mutta onko minulla vaihtoehtoa? En ollut odottanut, että tilanteemme olisi todella muuttunut paljastukseni myötä, mutta se ei tuntunut vähentävän omaa suruani. Kaikki riippuu siitä, miten hyvin pystyn tämän tilanteen kestämään.

Tällä hetkellä en ole kestänyt tätä kovinkaan hyvin. Olen muuten kasassa, lähes oma itseni, mutta kovin herkässä mielentilassa. Toisin sanoen olen rauniona. Sen huomaa siitä, että yrittäessäni kirjoittaa kahta englannin esseetä, jotka minun tuli käydä tarkistuttamassa tänään, liikutuin pienimmästäkin tunteen ilmauksesta tekstissä. Käytännössä olen itkenyt koko aamun - ja tässä tilassa opettajan tapaaminen yliopistolla oli melko vaikeaa. Olin hiljainen ja etäinen. Hän oli sentään positiivinen ja kehui tekstiäni hienostuneeksi. Tunsin kommentin myötä ylpeyttä kokonaiset 30 sekuntia, kunnes poistuin huoneesta käytävään ja yritin taas turhaan pidätellä kyyneliä.

A on minulle todella tärkeä ihminen. Liian tärkeä. Olen päästänyt hänet niin lähelle itseäni… liian lähelle. On kai ironista, että nyt minun on parhaani mukaan työnnettävä hänet kauemmas… muttei liian kauas.

Tänään oli viimein aika tehdä jotakin tämän hämmentävän ja kivuliaan tilanteen purkamiseksi. Eilen halusin vielä lapsellisesti mököttää lauantain tapahtumista, mutta tavatessani A:n yhteisen harrastuksen parissa en siihen pystynyt. Hän oli liian mukava, tuli jälleen luokseni vaihtamaan pari sanaa ja hymyilemään. Sen sijaan varmistin, että hän on tänään, maanantaina, edelleen tulossa luokseni kylään. Tosi asiassa en tiedä olisinko pystynyt muutoinkaan mököttämään - se olisi pikemminkin ollut keino vihjata A:lle siitä, että kaikki ei ole hyvin, ja saada aikaan keskustelua.

Paremmin tilanteen voi tietysti hoitaa sanomalla suoraan sen, mistä haluaa keskustella. Näin teinkin tänä aamuna, vaikkakin netin välityksellä. Sanat tulivat harkitusti, mutta helposti, vyöryivät ilmoille huuliltani samalla, kun sormeni naputtivat ne näytölle. Kysyin häneltä olivatko hän ja lauantaina hänen seurassaan läheisesti viihtynyt tuttavani pari vai vain kavereita, johon vastaus oli hyvin selvä. He olivat hyvin läheisiä kavereita, mutta heidän välillään ei ole koskaan ollut mitään. Sentään tämän olin onnistunut arvioimaan oikein.

Kommentoin, että lauantai antoi erilaisen kuvan tapahtumista, jota A selitteli humalalla ja sanoi, että tuttavamme tilalla olisi ihan yhtä hyvin saattanut olla joku muu. Kommentoin, juuri kun hän sanoi lähtevänsä töihin, että lauantai oli minulle vaikeaa katsottavaa, kun olen vähän ihastunut häneen. “Olen vähän ihastunut suhun” olivat tosiaan käyttämiäni sanoja. Ne huvittivat hieman itseäni, sillä lienee aika selvää, ettei kyse ole mistään vähäisestä ihastuksesta.

“En tiennyt :(” oli A:n vastaus. “Jutellaanko illalla lisää? Olen oikeasti myöhässä.”

Se on nyt siis tehty - aloite ja paljastus, jonka olin jo pitkään halunnut hänelle ilmaista. En tiedä voinko uskoa sitä, ettei hänellä ollut asiasta käsitystä, mutta hän saattoi puhua myös siitä millainen vaikutus lauantailla oli ollut minuun. Tällä hetkellä en kadu mitään - tämän illan jälkeen tilanne saattaa olla toinen. Sen riskin haluan kuitenkin ottaa hänen kanssaan vielä kerran. Vielä kerran annan hänen satuttaa, sillä en pidä hyviä uutisia kovin todennäköisinä. Vielä kerran annan hänen koskettaa liian herkkää sisintäni sanoilla, joiden valta on pelottavan suuri.

Olkoon tämä viimeinen kerta, kun annan hänelle tämän vallan.

Viikon aikana vietin pari iltaa hänen kanssaan. Torstainen telkkuilta jatkui normaalisti, mutta lisäksi hän kävi luonani kylässä keskiviikkona. Tällöin “sivistin” häntä, erästä hänen ystäväänsä lainatakseni, näyttämällä hänelle loput jaksot lyhytsarjasta Pride and Prejudice. Hän tuntui pitävän sarjasta, kuten pitäisikin - onhan se yksi romanttisimmista ja miellyttävimmistä sarjoista, jonka tiedän.

Torstai-iltana hän vaikutti olevan tulossa sairaaksi. Hänen nenänsä vuoti hieman ja ääni oli mennyt jo työpäivän aikana lievän kurkkukivun myötä. Perjantaina vein erään toisen kaverini siihen A:n asunnon lähistölle, joten päätin samalla viedä A:lle paketillisen nenäliinoja, joita hänellä ei ollut lainkaan, sekä rasian kurkkupastilleja. Puoli kahdeksan aikaan illalla oven avasi hyvin väsyneen näköinen A. Hän oli ollut torkkumassa, eikä ollut edes sairaana. Tekoni oli avun suhteen siis yhtä tyhjän kanssa. En jäänyt kylään, astuin vain eteiseen, ojensin tuomani esineet ja puhuin hänelle noin minuutin verran, jonka jälkeen poistuin.

Tämä kaikki oli vielä miellyttävää ja positiivista etenemistä, jonka eilinen lauantai lakaisi pois. Menimme porukalla katsomaan Suomen lätkäottelua Tanskaa vastaan erään kaverin luokse. A saapui paikalle ensimmäisen erän ollessa jo käynnissä. Juttelimme hieman, muttemme kovin paljoa. Parvekkeelta tullessaan hän käveli ohitseni ja pörrötti hiuksiani. Loput illasta hän kuitenkin vietti enimmäkseen erään toisen tuttavani seurassa, jonka mainitsen edellisessäkin blogikirjoituksessani: Hän on toinen niistä tuttavista, jotka saattavat pitää A:sta aivan kuten minäkin.

Suomen 4-1 tappio Tanskalle kuvastaa hyvin eilistä iltaa. Suuntasimme pelin jälkeen keskustan yöelämään. Nämä kaksi olivat lähes erottamattomat illan aikana - enkä halunnut jatkuvasti yrittää tunkea heidän väliinsä. Olin aina silloin tällöin kuitenkin heidän seurassaan, sillä A veti minut aina välillä mukaan.

Hän humaltui illan edetessä ja tanssi yksin tämän tuttavani kanssa parin kappaleen verran. Hänen käytöksensä oli hyvin vihjailevaa, mutta uskon edelleen, että he ovat silti vain ystäviä - huolimatta siitä, että A ratsasti hajareisin rodeota tämän tuttavani sylissä, kun istuimme baaritiskin ääressä. En kuullut mistä he olivat puhuneet juuri tätä ennen, mutta tunsin oloni mustasukkaiseksi. A:n käytös teki kipeää, vaikkei minulla ollut mitään oikeutta tuntea tätä kipua. Myöhemmin toruin häntä hänen häpeilemättömästä käytöksestään, mutten suoraan. Yllättäen tämä toinen tuttava liittyi myös torumaan A:ta samasta asiasta.

Kaikki illassa ei silti ollut negatiivista. A antoi pusun tälle tuttavalleni, mutta myös minulle, suoraan huulille. Se oli uutta - vain pieni pusu, mutta ensimmäinen, jonka häneltä olin saanut. Baarin jälkeen kävimme pizzalla, jolloin paikkojen vähyyden takia A istui sylissäni, kunnes yksi penkki pöydästämme vapautui. Hän kertoi minulle, että eilinen tekoni (viitaten nenäliina- ja kurkkupastillivierailuun) oli ollut suloinen.

Pizzalla käydessämme olin jo aika rikki. Olin jäänyt hänen seurastaan pitkälti paitsioon koko illan ajan, eikä se tuntunut hyvältä. Naulan arkkuuni löi se, että A lähti tämän tuttavani luokse yöksi. Epäilen edelleen, että kyseessä on vain kaverisuhde - olihan hän ollut baarin jälkeen yötä myös minun luonani, eikä mitään ollut tapahtunut - mutten voinut olla siitä varma.

Tämä epävarmuus on kenties pahinta koko jutussa. Se on pitkälti omaa syytäni, sillä en ole puhunut tilanteestamme A:lle koskaan suoraan. Ei ole hänen tehtävänsä tulkita ja arvailla - on minun tehtäväni sanoa ja ilmaista. Se minun onkin todennäköisesti tehtävä pian. Mutta haluanko todella saada niitä vastauksia, joita kipeästi kaipaan? Siinä on mahdollisuus, että ne ovat kielteisiä, ja silloin minuun sattuu luultavasti pahemmin kuin koskaan ennen. Mitä teen sitten, jos hänen ja tuttavani suhde ei olekaan enää pelkkä kaverisuhde? Miten kestän tämän hyvin mahdollisen tapahtumaketjun?

Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen alan olla todella huolissani itsestäni. Ero ensimmäisestä tyttöystävästäni jätti minuun trauman, joka kehittyi sitoutumiskammoksi. Tällä kertaa pelkään, että tulos olisi jotain vielä pahempaa.

Lopputyöni on pitänyt minut poissa täältä. Sillä alkoi olla jo kiire ja käytinkin siihen paljon aikaa viime viikolla. Se piti minut myös erossa A:sta, sillä iltaisin en juuri muuta ehtinyt tehdäkään. Sain sen lopulta valmiiksi viime viikon torstaina ja samaisen illan vietinkin A:n kanssa. Toisaalta, viime aikoina minusta on alkanut myös tuntua siltä, etten halua jakaa kaikkia A:n kanssa kokemiani tapahtumiani täällä. Ne kuuluvat minulle ja hänelle.

Itse asiassa olen nähnyt hänet useamman kerran sitten viime kirjoitukseni. Kahdesti olen viettänyt yön hänen luonaan, mutta aina kiltisti sohvalla. Olemme edelleen ystäviä, eikä tilanteesta olla puhuttu uudelleen. Olen vetäytynyt hieman, paitsi että ajoittain flirttailen hänelle. En kuitenkaan odota hänen pitävän minua muuta kuin ystävänä ja muutoin käytökseni onkin sen mukaista.

Vappu kului A:n järjestämissä bileissä, joissa A:n exä rohkaistui saunassa kysymään minulta, että mikä tämä juttu minun ja A:n välillä oikein on. Ehdin vastata, että olimme ystäviä, jonka jälkeen saunaan astunut uusi tulokas katkaisi keskustelun, kenties minun onnekseni. Kaveripiirissäni on kaksi muutakin henkilöä, jotka saattavat pitää A:sta, joskin erona mahtaa olla se, että omat tunteeni ovat jo vuosien takaa. Illan aikana A kutsui minut ja toisen kaverini mukaan lauantain vappupiknikille. Hän nukahti sohvalle tämän toisen kaverini ympärille kietoutuneena, josta tunsin oloni mustasukkaiseksi.

Piknik jouduttiin pitämään sisätiloissa erään kaverini luona. Olin käynyt siellä vain kerran aiemmin ja ilta oli jossain määrin tukala, lukuunottamatta jalkapohjahierontaa, jota annoimme A:n kanssa toisillemme samanaikaisesti hieman arveluttavassa makuuasennossa, jalat toistemme sylissä. Tapa ei ollut meille uusi, mutta uutta oli se, että se tehtiin noin avoimesti muiden kaveriemme edessä. Ilta kului klubin jyskeessä, jossa välini lähenivät tämän toisen mukaan kutsutun kaverini kanssa. Hänessä on paljon samaa kuin minussa.

Yöllä hampurilaisten jälkeen kävelimme A:n kanssa tämän asunnolle nukkumaan, vain minä ja hän. En ängennyt mukaan, vaan hän tarjosi yösijaa, jonka hyväksyin toisella kerralla. Sunnuntaista tulikin paras päivä pitkään aikaan, vaikkei mitään ihmeellistä tapahtunut. A kömpi sunnuntaiaamuna olohuoneeseen, jonka sohvalla nukuin. Hän toi lattialle patjan ja siirtyi siihen peittonsa ja tyynynsä kanssa. Juttelimme ja nukuimme lisää. Kummallakaan ei ollut krapulaa, mikä oli meille luonnon oikuille tavallista.

Heräsin taas pian. A nukkui edelleen lattialla kauniina ja rakastettavana. Katsoin erään koskettavan, romanttisen elokuvan hiljaa ja vuodatin jopa pari kyyneltä, mutta onneksi A nukkui kaiken sen ylitse, havahtuen välillä hetkeksi ja palaten pian tuhisemaan rauhallisesti. Elokuvan lopulla keitin kahvia, sillä tiesin kuinka hän piti siitä, että saa kahvia heti herättyään. Herätin hänet varovaisesti, annoin aamuhalin, johon hän vastasi, ja ojensin hänelle kahvikupin. “Voisin tottua tähän”, A totesi unisena.

Päivä kului nopeasti A:n luona lähinnä jutellessa ja nukkuessa. Hän oli luvannut viedä minut kotiin, mutta toteutti lupauksensa vasta seuraavana yönä, kun olimme ensin käyneet nopeasti viemässä ja hakemassa tavaroita hänen työkaverinsa luota. En tiedä oliko sillä merkitystä, mutta hän ei käynyt viemässä minua kotiin ennen kuin meni työkaverinsa (ja tämän poikaystävän - oman lapsuudenystäväni) luo, vaikka matka olisi ollut aivan yhtä pitkä näin. Tapasin siis lyhyesti noista tuttavistani molemmat - heidän kanssaan olimme viettäneet myös edellisen päivän.

Nautin sunnuntaista suunnattomasti ja olen varma, että hän piti siitä myös. Hän ehdotti, että kävisimme ensi viikolla taas juoksemassa. Olinko tullut sosiaalisemmaksi kaiken tämän myötä, kun tuttavien lähes päivittäinen tapaaminen ei ahdistanutkaan minua? Tällaiseen voisin jopa tottua. Hänen kanssaan voisin tähän tottua.

Lauantaina noudatin aiempaa päätöstäni siitä, etten jää odottelemaan, että jotain tapahtuisi meidän välillämme. Sen sijaan jatkan eteenpäin normaalisti, enkä sulkeudu täysin muilta vaihtoehdoilta. Näin ainakin yritin tehdä.

Ilta oli hikinen, täynnä kovalla pauhaavaa musiikkia ja hauska. En mennyt keikalle, jolla A oli, vaan vietin illan kaverini ja parin tämän tutun, joihin sattumalta törmäsimme, kanssa. Yllättäen minulle tarjoutui erinomainen tilaisuus unohtaa A ja valita toisin, mutten pystynyt siihen. Toinen nainen tanssi kanssani, mutta A valtasi mieleni. Jäädyin, menin lukkoon, enkä osannut sanoa mitä halusin. Halusin A:n, enkä ketään muuta. Se ei näköjään ollutkaan niin helppoa siirtyä eteenpäin ja unohtaa häntä, ei edes yhdeksi yöksi. Siihen ei näköjään pelkkä oma päätös riitä.

Tapasin A:n myöhemmin yöllä, kun klubit menivät kiinni. Hän oli syömässä parin kaverinsa kanssa ja minulla oli palvelus pyydettävänä. Olimme tulleet kaverini kanssa kaupungille kahdella pyörälläni, mutta kaverini suuntasi illan päätteeksi kotiinsa taksilla ja varsin eri suunnalle. A sen sijaan asuu hieman samalla suunnalla kuin minäkin, joten pyysin josko hän veisi toisen pyöräni kotiinsa, kunnes pääsen käymään hakemassa sen. Pöydässä istunut A:n kaveri, jonka tunsin myös entuudestaan, sanoi, että silloin minun täytyy saattaa A kotiin, koska häntä “ei saa päästää kulkemaan yksin puiston läpi noin lyhyessä hameessa.” En tietenkään ollut ajatusta vastaan.

Kävimme hakemassa pyörät Rotuaarilta ja suuntasimme kotia kohti. A:n ääni oli todella käheänä ja matalana kahden illan huutamisen ja viikon lallattelun jäljiltä. Hän kuulosti miltei mieheltä ja totesi pahoillaan, ettei osaa aina olla prinsessa. Siirappiset sanonnat olisivat olleet helppoja vastauksia tuohon kommenttiin, mutta jätin ne sanomatta. Hetken päästä A ehdotti, että voi ajaa pyörän minun luokseni ja yöpyä siellä, niin minun ei tarvitse käydä hakemassa sitä myöhemmin.

Väsyneinä nukahdimme asunnollani noin tuntia myöhemmin, A olohuoneessa patjalla ja minä omassa sängyssäni. Olimme molemmat juoneet, mutten ehdotellut mitään, en edes flirttaillut. Yökyläily oli meille uutta, ensimmäinen kerta, eikä sillä silti ollut sen enempää merkitystä. Minulla oli ylimääräinen hammasharja, jonka annoin hänelle.

Aamulla A väitti nukkuneensa hyvin. Kävimme hikoilemassa ja vein hänet kotiin muistaen kiittää vielä illan palveluksesta. Hänellä oli nyt oma hammasharja kotonani ja olin esitellyt hänet äidilleni. Mihin tämä ystävyys olikaan jo johtanut? A:han se ei ollut tainnut vaikuttaa. Minut se taas oli tehnyt kyvyttömäksi ajattelemaan ketään muuta.

Tänään tunnen hänet taas askelen verran läheisempänä. Hän on niin lähellä, että minua hirvittää se, kuinka tulen tämän kestämään. Välillä hän pääsee näin lähelle, sitten taas vetäytyy yhdellä lauseella askelen kauemmaksi. Se on kaikki päässäni. Mikään siitä ei ole totta. Paitsi se, että olemme ystäviä, jotka viihtyvät toistensa seurassa.

Toissapäivänä hän kävi jälleen luonani ja astui tuon askelen lähemmäs. Ilta oli läheinen. Kynttilät valaisivat asuntoani, söimme jäätelöä, tuijotimme televisiota ja hieroimme toisiamme. Päänahkan hieronta oli uutta ja tuntui läheiseltä. Hieman liian läheiseltä. Hän oli jälleen oma ihastuttava itsensä. Hauska, luonteva, iloinen ja huomioonottava. Liian hyvää seuraa. Minulle selvisi, että hän pitää tummahiuksisista miehistä ja ruisleivästä itujen ja juuston kera. Hän viipyi myöhään yöhön, kunnes väsyi niin, että miltei pelotti päästää häntä auton rattiin nukahtamaan.

Kaikesta tästä huolimatta minun on kuljettava omaa tietäni. Emme voi olla yhdessä, koska en usko hänen haluavan sitä. Jos toisen päästää niin lähelle, kuin olen hänet päästänyt, ja joutuu silti pitämään hänet etäällä, on se kuin kidutusta. Eilen yritin siis liikkua eteenpäin. Hän oli menossa erään bändin keikalle toisen ystävänsä, jonka myös tunnen, kanssa. Minä taas olin suunnitellut, että käyn tapaamassa vain kahdesti aiemmin tapaamaani kaveria ja suuntaan sitten toisen kaverin kanssa keskustaa kohti - takaisin peliin, jonka olin itseltäni jo pitkään kieltänyt.

Ilta alkoi visiitillä A:n luokse, jossa viivyin vain 30 minuuttia. Hän oli laittanut hiuksensa kamalalla tavalla, jonka halusin nähdä. Hän nauttii lallattelusta, kuten hän sitä itse kutsuu, joten lallattelimme kaksi kappaletta SingStarin tahdissa. Toisen kappaleen aikana toinen kaveri saapuikin jo paikalle, joten päätin kuunnella vielä yhden kappaleen heidän laulamanaan ja poistua. Minut kutsuttiin mukaan bändin keikalle, mutta kieltäydyin. En halunnut tungetella.

Ehdin lähteä kohti seuraavaa paikkaa, kun kuulin kännykän kautta huonoja uutisia: kaverini ei jaksanutkaan lähteä illanviettoon kohti keskustaa. Hän ehdotti, että mennään huomenna - siis tänään. Siispä vierailin vain tuon harvoin tapaamani tuttavan luona, väsyin ja päätin palata kotiin. En halunnut lähteä keskustaan yksin.

Yöllä kolmen aikaan A laittoi viestin, jonka luin vasta tänään. Hän kyseli, että olinko vielä liikenteessä ja olisi tullut moikkaamaan. Noin tehdessään hän otti jälleen askelen lähemmäs, mikä tekee asteen verran kipeämpää. Tänään hän kertoi menevänsä jälleen keikalle, mutta tällä kertaa bändi on sellainen, josta minäkin pidän. En vielä tiedä eksynkö samaan paikkaan vai pysyttelenkö toisaalla, mutten edelleenkään haluaisi tungetella. Onko etäisyys oikea ratkaisu? Ja jos on, miksi sen ottaminen on niin vaikeaa?

Toissapäivänä A oli unohtanut kotiavaimensa rientäessään hikoilemaan päivän reissun jälkeen. Hänellä on vara-avain naapurinsa luona, mutta tämä ei ollut vastannut puhelimeen, joten A pyysi päästä luokseni “lusmuilemaan” pelien jälkeen. Hän uhkasi viedä vaatteeni ja syödä pois ruokani, mutta pienisyöntisenä pystyi vain lähinnä ensimmäiseen. Suihkunraikkaana vanhoihin verkkareihini ja venyviin (mutta silti liian suuriin) alushousuihini pukeutunut A oli hullunkurinen näky. Vain pienikokoinen paitani istui hyvin hänen ylleen.

A:n naapurin soitettua vietimme loppuillan A:n kämpillä. Alkuun söimme jäätelöä ja saimme katsottua yhden jakson tv-sarjasta, jonka jälkeen olimme molemmat niin väsyneitä, että päätimme ottaa nokoset. Nukuimme vierekkäin siinä tilavalla sohvalla, mutta omat silmäni ummistuivat vain vajaaksi puoleksi tunniksi. A nukkui tunnin pidempään, jonka aikana tuijotin telkusta salibandyn finaaliottelua. Nukkuessaan hän tuhisi hiljaa ja näytti uskomattoman söpöltä siitäkin huolimatta, että hänellä oli edelleen yllään hullunkuriset vaatteet.

Unien jälkeen, kuten ennalta tiesin, A:n oli tehtävä töitä. Olin ottanut kirjani mukaan, joten tämän ajan opiskelin hänen nojatuolissaan. Illalla teimme nopeasti ruokaa ja sen jälkeen yritimme vielä katsoa mukaan ottamaani hömppäsarjaa, mutta tehtävä oli väsymyksen vuoksi ylivoimainen. A nukahti, heräsi taas ja vakuutteli jaksavansa katsoa jakson loppuun. Näin sanoessaan hän jo käpertyi sohvalle tyyny kasvojensa edessä ja ummisti silmänsä. Nauroin ja ehdotin, että jospa katsomme tämän joskus toiste.

Päivä hänen seurassaan oli jälleen hyvin pidettävä siitäkin huolimatta, että paljon aikaa käytettiin muuhun kuin keskusteluun. Sen jälkiefekti oli sama kuin aiemminkin: Seuraavana päivänä kaipasin häntä liikaa ja olo tuntui siksi pahalta. Keskustelu netissä hänen kanssaan ei muuttanut asiaa lainkaan. Emme sopineet seuraavaa tapaamista, enkä halunnutkaan ehdottaa mitään - sehän oli suunnitelmani, joka oli epäonnistunut aiemmin. Tänään olo on jo parempi. En ole ajatellut häntä aivan yhtä paljon kuin eilen ja, kun en tiedä milloin seuraavan kerran hänet tapaan, en odotakaan mitään erityistä päivää tulevaksi. Sen sijaan nautin tästä päivästä. Kävin aamuostoksilla, söin sushia ja opiskelin. Illalla taas menen katsomaan kaverini salibandyottelua.

Ehkä näin voin kestää tämän onnettoman mutta ihanan suhteen paremmin. Ehkä etäisyys on oikea lääke. Se on kuitenkin pahasti ristiriidassa sen kanssa, että haluan tavata hänet jälleen ja viettää aikaa hänen kanssaan. Jokin kompromissi olisi keksittävä, mutta yhtään ratkaisua ei tule mieleeni. Paitsi että… Miten tilanne muuttuisi, jos kertoisin hänelle kaiken?

Mielialani tuntuu vaihtelevan tavallista radikaalimmin tämän viimeisen puolentoista kuukauden aikana, jonka olemme viettäneet melko tiiviisti yhdessä. Välillä olen miltei onnellinen, välillä taas maassa kuin ojassa makaava lehmä. Tällainen mielialojen vaihtelu ei ole minulle tavallista - päinvastoin, olen tyypillisesti hyvin tasapainoinen henkilö. Koko juttu on vaikuttanut negatiivisesti opiskeluuni, jolle minulla ei riitä enää tarpeeksi aikaa, vaikka juuri nyt pitäisi.

Toissapäivänä kävin A:n kanssa ystäväpariskunnan luona lautapelejä pelailemassa. Harkitsin jo, että lähdenkö mukaan ollenkaan, mutta olen tyytyväinen, että lähdin - isäntäpariskunta näytti nauttivan seurastamme. Pelasimme Carcassonnea aamukolmeen, jonka jälkeen A antoi minulle kyydin kotiini. Olimme väsyneitä, mutta ehdotin maisemareittiä. Nuo rauhalliset ja pimeät pikkutiet lipuivat silti ohitse nopeasti. Hetken päästä halasin häntä ja poistuin nukkumaan.

Eilen, lauantaina, kävin parhaan ystäväni luona kylässä. Siitä olikin ehtinyt kulua jo tovi, kun olin siellä viimeksi käynyt, vaikka hän asuu lähellä kotiani. Hänen lapsensa oli kasvanut ja puhui jo lauseilla, joita en ollut aiemmin kuullut. Sopivassa kohdassa vihjaisin omasta tilanteesta ystävälleni. Hän aloitti tilanteeni kuvauksen sanoin “Jos ajatellaan hypoteettisesti…”, jonka jälkeen hän kuvaili asetelmani täydellisesti. Minua tuo lauseen aloitus huvitti. Hän oli selvillä tilanteesta, vaikkei läheskään kaikkia tapahtumia tiennytkään. Hetki ei kuitenkaan sopinut pidempään keskusteluun aiheesta.

Tänä aamuna olin jälleen ahdistunut. A:n suhteen olen pessimisti, vaikken tiedä pitäisikö olla. Mahdollisuuksiani, jos sellaisia on, se ei ainakaan paranna. Onneksi hänen lähellään on helppo olla positiivinen, joskus jopa optimistinen. Se positiivisuus tulee luonnostaan, peilautuu hänen iloisuudestaan.

Keskustelin tilanteestani tänään erään tuttavani kanssa, joka ei tunne A:ta mutta joka on ollut vastaavassa tilanteessa, joskin A:n roolissa. Aikoinaan hän haikaili vanhan rakkauden perään, kun hänen lähettyvillään pyöri uusi mahdollisuus. Tämä uusi tyttö oli pyörinyt hänen lähellään yhdeksän kuukautta, ennen kuin oli alkanut ottaa etäisyyttä. Tuttavani puhui minulle silloin asiasta ja neuvoin häntä antamaan tälle uudelle tytölle mahdollisuuden. Nykyään he ovat onnellinen pari eikä tuttavani haikaile enää vanhan perään. Minulle tuttavani antoi neuvon: “Suosittelen kyllä vahvasti, että yrität jotenkin ilmaista tunteitas.”

Yhdeksän kuukautta on todella pitkä aika. En usko, että pystyn jatkamaan tätä tiivistä ystävyyssuhdetta niin pitkään. Aion nyt kuitenkin yrittää kestää pidempään kuin aiemmin ajattelin - niin pitkään, kunnes minuun sattuu sietämättömän paljon. Pienestä kivusta en aio säikähtää. Kestän sen. Kestän paljon. Ja jossain välissä voin harkita, josko minun kannattaisi kertoa A:lle tunteistani enemmän. Pitäisikö niin tehdä vai olenko silloin vain itsekäs? Ja kuinka suoraan voin asiasta puhua?

Tänään vietän jälleen illan A:n kanssa. Tiedän jo nyt, että siitä tulee hauskaa. Tiedän, että siitä tulee hämmentävää.

En enää tiedä mitä oikein teen. Kulutan päiväni ystävän kanssa, mutta haluaisin, ettemme olisi vain ystäviä. Se on ihanaa aina silloin, kun vietämme aikaa yhdessä, mutta seuraavat päivät ovat juuri tällaisia kuin tämä perjantai. En pysty nukkumaan täysiä öitä, sillä sisälläni kuohuu. Herään ajatuksiin hänestä. Kaipaan häntä suunnattomasti, mutten voi kertoa sitä hänelle. Se saattaisi särkeä kaiken tämän, jota haluan ja en halua; kaiken tämän, joka on samanaikaisesti ihanaa ja satuttaa. Minusta alkaa yhä enemmän tuntua siltä, että tämä on suloista helvettiä, jolla itseäni kidutan. Kidutan, kunnes… tapahtuu mitä?

Eilisen vietin melkein kokonaan A:n seurassa. Hänellä oli vapaapäivä, joten kävimme jo puolilta päivin kävelemässä aivan uudella seudulla, jonne ajoimme autollani. Täällä metsän keskellä puiden oksat kaartuivat yllemme kuin lonkerot. Kävelimme rantaan, jossa ylitimme joen heikkotekoista, puista laiturisiltaa pitkin. Rannikon rakennukset olivat vanhoja ja lahoja. Osa niistä notkui vinoina ja huojuvina edelleen paksun lumikerroksen painosta. Noissa huonosti hoidetuissa rakennuksissa oli jotain sanoinkuvaamattoman hienoa, ränsistyneisyyden loistoa.

Paluumatkalla koukkasin vanhempieni kodin kautta, sillä joutuessani viettämään siellä edellisen yön olin unohtanut paikalle jogurttijuoman, jonka halusin hakea. Tätä koukkausta piti harkita tarkkaan ja tein sen ääneen. Pohdin, että voinko viedä A:ta vanhempieni luo, koska hän on ystävä eikä tyttöystävä. Visiitti johtaisi kysymyksiin, joihin en halua vastata. A sanoi ymmärtävänsä ja ilmoitti, ettei loukkaannu, jos joutuu odottamaan autossa. Miltä se sitten näyttäisi? Vein A:n mukanani vanhempieni kotiin, jossa hän odotti eteisessä ja tapasi lyhyesti äitini. Nyt se oli sitten tehty.

Kävelyn ja lyhyen vierailun jälkeen vein A:n takaisin hänen kotiinsa töitä tekemään ja palasin kämpilleni opiskelemaan ja peseytymään. Muutaman tunnin kuluttua hain hänet jälleen ja kävimme noutamassa ne romanttiset oululaiset ateriat - pizzat. A tarjosi ehdottaen, että minä maksan seuraavalla kerralla.

“Tämän jälkeen ei enää koskaan käydäkään pizzalla”, kiusasin.
“Minulle sopii, että tarjoat myös kunnon ravintolassa”, A vastasi.

Illalla makasimme sohvalla eri suuntiin, jaloista toisiimme kietoutuneina. Hieroimme toistemme jalkapohjia, juttelimme ja katselimme televisiota. Harmikseni A ei enää tuntunut kutiavan jalkapohjistaan, jolloin tyydyin niiden paijaamiseen. Ilta päättyi jälleen liian nopeasti. En olisi halunnut kotiin, sillä tiesin mitä siitä seuraa: ahdistava aamu ilman A:ta.

Minusta alkaa pahasti näyttää siltä, etten kykene voittamaan tätä ahdistuneisuutta, jonka liian suuri kaipaus synnyttää. Tiedän, että tänään tapaan A:n jälleen, sillä olemme yhdessä menossa käymään ystävien luona kylässä lautapelejä pelailemassa, mutta se ei auta. Kaipaan yksityistä aikaa hänen kanssaan. Haluan enemmän kuin hän voi tarjota. Se on minun ongelmani, jonka kanssa painin mutta jota en osaa selättää.

Eilinen oli jälleen yksi niistä ihanista päivistä, joihin olen A:n kanssa jo tottunut. Mitään erikoista ei tarvita - vain yhdessäoloa ja keskustelua, sekä lämmin halaus illalla, ennen kuin toinen poistuu. Se on onnistuneen illan resepti.

Hän tuli hakemaan minua viiden maissa. Suuntasimme ruokaostoksille, jotka eivät jääneet ilman komiikkaa. Kaupassa oli yllättävän paljon väkeä, jopa tungokseen asti. A onnistui esittelemään jälleen hassuja ilmeitä ja asentojaan, sekä lompsimaan tukoksi kärrynmentävään väliin viereistä hyllyä töllistelemään juuri, kun hämmentynyt mies oli pukkaamassa kärryään siitä ainoasta kulkuväylästä kohti hyllyrivistön toista päätä. Makuuhuoneeseensa ripustettavaksi hän osti kaksi pientä Nalle Puh -taulua.

Kävellessämme pois hedelmäosastolta se välähti minulle. Kaupassa A:sta ei ollut lainkaan haittaa, pelkästään hupia. Käyttäydyimme hyvin pitkälti kuin pariskunta, vaikka olimme vain ystäviä. Hänen läsnäolonsa ei stressannut, ei rasittanut millään tavalla - se oli pikemminkin rauhoittavaa, helpottavaa ja hieman söpöä. Hänen hassuutensa sai minut hymyilemään.

Illan vietimme sohvalla keskustellen ja väliin jääneitä sarjojen jaksoja tuijottaen. Ehdimme katsoa vain kaksi vajaan tunnin mittaista jaksoa koko iltana, vaikka viivyin paikalla yli yhteentoista yöllä. Suurin osa ajasta kului pelkästään keskustellessa. Söimme jäätelöä, jota molemmat olimme ostaneet, ja puhuimme triviaaleista asioista. Illalla sohvalla A:n edessä maatessani hän kiepautti jalkansa kaulani ympärille ja pyysi jalkapohjahierontaa. Toisen jalan vuoro seurasi pian perässä.

Kun aloimme yöllä väsyä, heitti A minut kotiini autopesulan kautta. Yhdeksän jälkeen auton saa pestä Shellillä puoleen hintaan ja kaupan päälle saimme kuumat kaakaot. Minulle se tarkoitti lisäaikaa A:n seurassa, mistä en osaa kieltäytyä. A ehdotti, että tapaisimme taas torstaina.

Koko illan minulla oli tunne, että tämä on miltei kuin viettäisi aikaa tyttöystävän kanssa. Se oli lähes yhtä ihanaa, lähes yhtä läheistä, muttei aivan. Hänen kanssaan on hyvä olla. En vain tiedä miltä illat tuntuvat hänestä. En tiedä voiko niistä koskaan tulla meille tämän läheisempiä.

Hän toipuu erostaan edelleen, sen tiedän. Ja sitten, kun hän on siitä toipunut ja löytää uuden poikaystävän, joka en tule olemaan minä, yhteiset iltamme loppuvat. Samoin käy myös, jos minä löydän tyttöystävän.

Haluaisin sen olevan hän, mutta se ei näytä mahdolliselta.

Pääsiäinen tuli ja meni kohtalaisen nopeasti siitäkin huolimatta, että A oli reissussa ja kaipasin häntä. Vaihdoimme sen aikana ainoastaan muutaman tekstiviestin. Yleisen tekemisen kuvailun lisäksi niiden sisältö oli sellainen, että A kertoi suunnitelleensa halpaa ulkomaanmatkaa perheensä kanssa, johon totesin (oma nimi korvattu grrinillä): “Voi olla, että piiloudun sun matkalaukkuun. Vaihtovaatteille ei riitä tilaa, mutta onpahan yksi grrin mukana.”

A vastasi nopeasti: “Voin sitten pukeutua sinuun :D”. Lisäksi hän kertoi matkan yksityiskohtia ja kysyi mitä minä olin puuhannut pääsiäisen aikaan.

Kirjoitin, että voin olla vähän raskas enkä niin kovin trendikäs päällepantava.

“Trendikkyydestä en tiedä mutta poliisi ei välttämättä tykkää jos sinä olet minun päällä julkisilla paikoilla :D”, A viestitti.

En kehdannut enää vastata mitään, sillä vastaus olisi auttamatta mennyt liiallisuuksiin. Olemme vain ystäviä, mutta puhumme näin, mikä sekoittaa minut valheellisella toivolla. Onko tämä vain tavallista ystävien välistä keskustelua? Kuinka voin ottaa etäisyyttä häneen, jos hän puhuu näin?

Noudatin kuitenkin suunnitelmaani, kun hän palasi Ouluun eilen ja keskustelimme taas, mikä tarkoittaa, etten ehdottanut seuraavaa tapaamista. Puhuimme suuttumisesta, tappelemisesta ja siitä, miltä kaverit näyttävät vihaisina. Tämän yhteydessä kuulin aiheet, joista A voi suuttua. En osaa kuvitella häntä vihaisena - en ole koskaan nähnyt sitä. Hetken päästä A totesi: “Sinua on vaikea kuvitella vihaisena”. Suunnitelmani oli yhtä tyhjän kanssa, sillä A ehdotti, että menen käymään hänen luonaan heti tänään.

Myöhään yöllä hän kertoi olevansa onnellinen, mikä oli hienoa kuulla. Hän kertoi sen johtuvan veljensä lasten tapaamisesta. Lapsille kaikki on vielä viatonta ja puhdasta ja uutta.

Hänen mennessään nukkumaan tunsin itseni lapseksi, joka hapuilee lampun sammuttua, reittiä tuntematta, tietämättömänä pimeässä.

Pari kertaa olemme tavanneet sitten viime kirjoituksen. Maanantaina kävin A:n kanssa kylässä toisen ystäväni luona. Vierailussa ei ollut sinänsä mitään ihmeellistä, mutta pakostakin mietin jo, että miltä tämä alkaa näyttää muiden mielestä, jos ilmestymme kaikkialle yhdessä. Ehkä sitä ei pitäisi tehdä, sillä emme ole pari.

Keskiviikkona menin A:n luokse katsomaan elokuvaa Lost in Translation. Se on yksi suosikeistani, mutta elokuvan tiivis seuraaminen A:n kanssa on vaikeaa. Tavallisesti minua häiritsee, jos elokuvan aikana puhutaan liikaa, mutta tämän pätkän olin onneksi jo aiemmin nähnyt. Ja toisaalta A:n puhe on hunajaa korvilleni - mieluummin puhun hänen kanssaan kuin katson elokuvaa.

Välillä autoin A:ta ripustamaan pyykkejä, joita hän pesi neljä koneellista. Siinä elokuvaa katsoessamme A hieroi hartioitani. Istuin lattialla, hän takanani sohvalla, ja nauraessaan hän painoi päänsä olkapäälleni. Nautin hänen naurustaan, johon upposin ja jonka aikana missasin elokuvan. Se ei haitannut. Se oli ihanaa.

Nyt kello on käynyt jo perjantain puolelle, enkä tiedä mitä ajatella tästä kaikesta. Tiedän mitä minun tulisi ajatella, mutten pysty siihen, sillä toiset vaihtoehdot ovat liian houkuttelevia. Pääsiäisen hän on matkalla, mutta sen jälkeen minun on ainakin kerran hänet tavattava. Ehkä sen jälkeen voin yrittää ottaa etäisyyttä… Ehkä. Ehkä voin aloittaa sillä, että lopetan uusien tapaamisten ehdottelun. En osaa sanoa varmuudella, että onko se parempi ratkaisu. Mutta kuinka hyvä ystävä hänelle voin olla, jos olen etäinen? En tiedä mitä tehdä, olen kykenemätön päättämään.

Tiedän vain, ettei nykyinen tilanne toimi.

Joka päivä unelmoin ja satutan itseäni mielikuvilla, jotka eivät tule toteutumaan. Hänen tapaamisensa täyttää minut valheellisella toivolla yhteisestä tulevaisuudesta. Ja kun en tapaa häntä, kaipaan häntä kamalan paljon - aivan liikaa.

Ensimmäisessä blogikirjoituksessani kirjoitin näin:
“Miten siis sanon sen, joka minulla on pakottava tarve sanoa, loukkaamatta häntä, hänen suhdettaan poikaystäväänsä tai kaverisuhdettamme? Onko olemassa tapa, jolla asian voi ilmaista näin kivuttomasti? Jos on, en tunnu löytävän sitä.”

Nyt kohdasta voisi jättää poikaystävän pois, mutta ilmaisun ajankohta on silti aivan väärä. En tiedä onko se koskaan edes ollut oikea, tai tuleeko koskaan olemaankaan. Riittääkö aiempi kysymykseni ja yhteinen ajanviettomme kertomaan mitä tunnen, vai tuleeko minun pukea se sanoiksi, jotta sen voi nähdä?

Sitä en kuitenkaan voi tehdä. Olen lupautunut olemaan ystävä - vain ystävä. Se on lupaus, jota en haluaisi pitää, mutta jonka siitä huolimatta tulen pitämään… niin kauan kuin pystyn.

Eilinen oli jälleen ihana päivä. Vietin sen kokonaan A:n seurassa. Päivä lähti käyntiin shoppailulla ja ruokaostoksilla, josta jatkoimme A:n luo ruokaa laittamaan. Teimme A:n oman reseptin mukaan kanaa, pastaa ja tuorejuustokastiketta soijan ja ananaksen kera. Se oli hyvää ja erilaista kuin tavanomaiset ruoat, joita itse teen.

Ruoan jälkeen kävimme katsomassa OLSin putoamiskamppailun Loviisaa vastaan salibandyn SM-liigassa, joka päättyi kotijoukkueen osalta kehnosti (6-8). Saimme lonkkansa loukanneen ystäväni mukaan ottelua seuraamaan, mikä oli täysin hänen tyttöystävänsä ja A:n ansiota. Se oli hieno teko molemmilta. Loviisalta saapunut sikakatsomo huvitti. Osa siitä porukasta vaikutti kovin fanaattiselta ja napsi ovelasti kuvia oululaisista katsojista aina Loviisan Torin tekemän maalin jälkeen. Heidän käytöksensä oli muutoin kuitenkin häiritsevää ja vastustajaa rajusti mollaavaa. Ilmiö on lievempi muoto jalkapallohuliganismista, enkä kumpaakaan ole koskaan ymmärtänyt, vaikka nautin kummankin lajin seuraamisesta.

Illalla palasimme A:n kämpille, koska kuljin hänen kyydillään ja tavarani olivat siellä. A ehdotti, että katsotaan vielä elokuva, mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin. Hän kertoi katsoneensa Serranojen perheen viimeistä kautta ja itkeneensä Raulin ja African lopulta saadessa toisensa. Itse en ole sarjaa jaksoa tai kahta enempää seurannut, mutta pystyin samastumaan kertomukseen Raulista, joka oli jo pitkään rakastanut Afria. Tunteeko A tilanteeni kaikesta salailustani huolimatta paremmin kuin olen uskonut? A sanoi sen olevan kaunista, koska Raul oli niin pitkään jo Afrin halunnut.

Elokuvana katsoimme Flightplanin, jonka olinkin aiemmin nähnyt, mutten muistanut sitä. Elokuva oli ok, seura taas parasta mahdollista. Puhellessamme omasta, yksin vietetystä ajasta A kertoi, että hänelle yksin sohvalla makoilu ja television katselu on sellaista aikaa, jota hän tarvitsee palautuakseen. Se on sitä rentouttavaa omaa aikaa. Sitten hän lisäsi, että minun seurani ei haittaa tätä palautumista.

Tänään mietin jälleen tuota A:n kommenttia. Minun seurani ei haittaa hänen palautumistaan… Eilen olin vastannut siihen, että omalla kohdallani tuolla seuralla on suuri merkitys. Jos sanojaan pitää varoa, silloin ei voi rentoutua, eikä kaikkien henkilöiden seurassa voi muutenkaan rentoutua. Liika sosiaalisuus on itselleni rasittavaa. Mutta A… hänen kanssaan sellaista tunnetta ei ole vielä tullut. Hänen seurassaan pystyn rentoutumaan ja tekemään mitä tahdon. Minulla ei ole pelkoa siitä, että teen jotain väärin tai sanon jotain sopimatonta. Hänen seuransa on palauttavaa. Onko sen parempaa meriittiä?

Ainoastaan tunteistani häntä kohtaan en voi hänelle puhua.

Torstaista alkaa muodostua jo jonkinlainen tapa. Se on päivä, jona telkusta tulee pari sarjaa, joita minä ja A tykkäämme molemmat seurata. Täten olimme sopineet, että vietän taas illan A:n luona.

Aloitimme päivän kävelyllä A:n kämpän lähiympäristössä, mutta lenkistä tuli lopulta ihan kohtuullisen pitkä. Kävelimme jäätyneen joen ylitse Oulujoen pohjoisrannalle, jossa harhailimme uusia reittejä etsien. Yksi näistä reiteistä johdatti meidät umpikujaan, josta pääsi eteenpäin vain hangen yli johtavaa polkua pitkin. Kohteliaasti totesin: “Naiset ensin”, ja A päätyi kokeilemaan hangen kestävyyttä vain havaitakseen sen pettäväksi. Hän upposi lumeen polviin saakka, eikä päässyt naurultaan heti ylös. Kävelyretki oli jälleen kerran miellyttävä. Minusta alkaa tuntua siltä, että A saa minut viihtymään missä vain.

Illemmalla katselimme valokuvia A:n lapsuudesta ja nuoruudesta. havaitsin jälleen uusia hassuja piirteitä A:ssa. Hänen vasen pottuvarpaansa naksuu aina, kun hän liikuttaa sitä. Sen lisäksi oikea lapaluu rutisee sitä nostettaessa ja pikkurillit voi kääntää kämmenen poikki suoraan peukaloa kohti - tavalla, jolla omani eivät millään taivu. Nautin siitä, että tiedän tällaisia salaisia yksityiskohtia hänestä.

Television vuoro tuli liian pian. Päivät tuntuvat aina niin lyhyiltä, kun vietän ne A:n kanssa. Valtasin koko sohvan itselleni, mutta se ei auttanut. Maatessani siinä tyynyjen ja peiton kera, tuli A makaamaan päälleni ja katsoimme televisiota lähekkäin. Hän kertoi katsoneensa entisen tyttöystäväni kuvat Facebookista, olinhan kertonut tuosta tytöstä hänelle maanantaina. Hän kysyi myös ensimmäisestä tyttöystävästäni, josta kerroin hänelle lyhyesti mutta avoimesti. Hänelle on helppo puhua… kaikesta.

Myöhään yöllä A ehdotti, että kävisimme lauantaina kaupungilla ostamassa jotain tiettyä. Lähdin kotiin tuntien oloni iloiseksi. Tällaiset päivät ovat liian ihania ja täyttävät pääni liiallisella toivolla, johon en usko. Aion edelleen olla hyvä kaveri A:lle… vain ystävä, oli se minulle vaikeaa tai ei.

Ystävyyteni joutui koetukselle eilen, muttei missään negatiivisessa mielessä. En liioitellut todetessani aiemmin, että myös A on ollut rikki ja että hän tarvitsee ystävää. Tiesin, että A oli ollut surullinen erostaan viimeiset kaksi päivää, aina siitä lähtien, kun hän oli törmännyt entisen poikaystävänsä tuttuihin. Toissapäivänä hän oli itkenyt illan yksin kotonaan. Eilen olimme sopineet, että hän tulee käymään luonani.

Hän saapui ovelleni itkeneen näköisenä. Pystyin samastumaan siihen suruun, jota hän selvästi tunsi, mutta tiesin myös, että ystävänä minun tehtäväni on olla positiivinen, kuunnella ja lohduttaa häntä. Halasin häntä heti ovella ja A halasi takaisin pitkään.

Istuimme sohvalleni ja käänsin huomion erääseen opiskeluprojektiin, johon A on lupautunut mukaan. Ajattelin, että kenties on hyvä ajatella väliin jotain muuta kuin surullisia asioita. Niiden aika tulisi myöhemmin, jos oli tullakseen. Pian A nauroikin huonoille jutuilleni, mutta hän nauroi liioitellun paljon. Hän oli selvästi edelleen kovin järkyttynyt. Se teki kepeän ilmapiirin säilyttämisen vaikeammaksi, sillä olisin mielelläni antautunut suremaan hänen kanssaan, mutten voinut. Hetken kuluttua katselimme Japanin matkani kuvat loppuun ja A pahoitteli, että oli niin epäsosiaalinen tänään - mitä hän ei edes ollut.

Puhuimme kevyemmistä asioista, söimme tuoretta ananasta sekä leipomiani pikkuleipiä ja aina välillä nauroimme. Annoin hänelle aikaa ja yritin tehdä hänen olonsa kotoisaksi ja turvalliseksi. Tunsin, että A:n oli hieman helpompi olla. Iltamyöhällä puhuimme vakavammin myös niistä raskaammista aiheista: menneistä suhteistamme ja eroista. Hänelle oli yllättävän helppo kertoa omista suhteistani, joista en tavallisesti puhu kenellekään. Kerroin kuinka olin säilyttänyt hyvät välit pisimmän suhteeni kohteeseen vielä eron jälkeen ja että olimme tavanneet viimeksi viime kesänä.

Vastaavasti A puhui kahdesta aiemmasta suhteestaan, ensin helpommasta ja kaukaisemmasta, sitten tästä kipeästä tuoreemmasta. Etäisyys oli koitunut sen suhteen lopuksi, välimatka ja erilaiset elämäntilanteet, jotka aiheuttavat vieraantumista kaukana olevasta toisesta. A ei halunnut enää kokea etäsuhdetta. Hän ei myöskään itkenyt. Hän oli kaunis, vaikka meikit olivat jo aikaa sitten valuneet hänen kulmiltaan, silmät punertavat ja kasvot pöhöttyneet. Olin äärimmäisen otettu siitä, että tämä särkynyt enkeli jakoi surunsa kanssani.

Myöhään yöllä A lähti ehkä vähän paremmalla mielellä kuin millä oli saapunut. Halasin häntä jälleen pitkään ja sanoin, että oli mukava, kun hän kävi kylässä. Netissä kirjoitin hänelle vielä, että oli kiva puhua ja että harvoin tulee puhuttua noista asioista, joista loppuvaiheessa juteltiin. Päästyään kotiin hän vastasi: “Oli kiva jutella ja muutenkin käydä… piristi päivää, kun ei tarvinnut yksin kotona märistä.”

Totesin, että hyvä kun sain olla avuksi. “Sinun luonasi ei ole ollut tylsää iltaa”, A kommentoi.

Hetken juttelun (nyyhkymusiikista) jälkeen A sanoi olevansa pohjimmiltaan vähän romanttinen, mutta korjasi vähän hetken päästä paljoksi.

“Romanttisuudessa ei ole mitään vikaa. Vaikka itse olenkin kylmä ja konemainen pohjimmiltani”, väitin.

A nauroi ja totesi: “Jotenkin vaikea uskoa sinusta. Ihana sinä olet.”

Perjantaina minuun iski sellainen olo, etten halunnut olla yksin. Vietinkin koko illan kahden kaverin kanssa aina pitkälle aamuun saakka. Nämä olivat kavereita, joiden kanssa en tavallisesti paljoa aikaa vietä, vaikken näe sille mitään erityistä syytä. Paitsi ehkä sen, että toinen heistä on A:n entinen poikaystävä useamman vuoden takaa. Tämä on varmaan suurin syy sille, etten ole aiemmin ottanut häneen paljoakaan kontaktia. Mitä hän ajattelisi, jos tietäisi mitä tunnen A:ta kohtaan? En tiedä olisiko sillä enää hänelle juurikaan merkitystä. Ilta oli niin miellyttävä, että tänään menen samojen kaverusten kanssa salibandyottelua seuraamaan.

Myös eilisen lauantain halusin viettää jonkun seurassa. Paras ystäväni tulikin onneksi käymään illalla. Hän on paras ystäväni, mutta hänen kanssaan tulee puhuttua harmillisen vähän nykyään - siis mistään tärkeästä. Ehkä en itse ole siinä kovin hyvä. Pari päivää sitten puhelimessa hän ei ollut millään uskoa, etten yritä mitään A:ta kohtaan, kun vietämme nykyään niin paljon aikaa yhdessä. Ja miksi olisikaan uskonut - onhan minun edelleenkin sitä vaikea hyväksyä, vaikka yritänkin.

Miksi itseni on niin vaikea hyväksyä, ettei meistä tule koskaan muuta kuin ystäviä? En ole vielä saanut tunteitani tukahdutettua, mutta sitä se varmaan vaatisi. A pyörii liian usein mielessäni - monta kertaa joka päivä. Luin eräästä toisesta blogista, että on helpompaa olla tapaamatta, pitää etäisyyttä ja rakastaa kaukaa, kun yrittää päästä ylitse toisesta. Luulen, että sekin olisi vaikeaa.

Minusta tuntuu, että soudan ja huopaan paikallani. Kaksi vuotta sitten onnistuin pääsemään hänestä ylitse, mutta nyt palasin taas samaan tilanteeseen. Ja minkä vuoksi? Se hyvä, jota tästä on itselleni seurannut, on aiheuttanut myös aivan yhtä mittavan määrän kipua. Pidän aiemmasta päätöksestäni olla positiivinen ja hyvä ystävä A:lle, mutta minuun sattuu. Kasvaako kipuni, jos jatkan hänen näkemistään?

Ehkä huominen kertoo enemmän, sillä silloin A tulee luokseni vierailulle.

Tiistai-illasta lähtien olin ollut allapäin. Tunsin epäonnistuneeni ja rikkoutuneeni. Olin tulkinnut merkit väärin ja kammosin itseäni sen takia, sillä koin olleeni liian tungetteleva ja päällekäyvä, vaikka kaikki mitä olin tehnyt oli yksi kysymys illan merkityksestä. Mietin, että ehkä ei olisi pitänyt kysyä sitä A:lta, mutta se oli nyt tehty. Toisaalta pidin siitä, että tiesin nyt tilanteemme paremmin.

Keskiviikkona olin edelleen maassa. Halusin olla yksin, mutta halusin myös puhua tapahtuneesta erään tuttavani kanssa. Hänestä oli hieman apua. Pilana hän ehdotti lääkkeeksi viinaa ja kertoi tulevaisuuden suunnitelmistaan. Päätin, että tämä selvennys ei saa vaikuttaa suhteeseeni A:n kanssa. Päätin pyrkiä olemaan mahdollisimman positiivinen. Olemme ystäviä. Se on jo itsessään hienoa.

Yllättävää kyllä, eilinen ajanvietto A:n kanssa oli erinomainen lääke haavoihini. Onnistuin mielestäni erinomaisesti olemaan kaveri - olin positiivinen ja nauroimme jälleen useasti. En miettinyt sitä, mikä olisi voinut olla, vaan keskityin nykyhetkeen. Ei ollut mitään paineita olla mitään muuta kuin oma itseni ja nauttia A:n hauskasta seurasta.

Kävimme kävelemässä meren jäällä. Aurinko oli hieman pilvien peitossa, mutta siinä kolkossa ja yksinäisessä maisemassa talsiminen tuntui miellyttävältä, joskin kovan tuulen takia hieman kylmältä. A auttoi hupun päähäni, sillä se piti kaivaa takkini kauluksesta, selkäpuolelta. Tässä lumen ja jään maailmassa katselimme Oulua, joka piirtyi horisonttiin sitä pidemmälle mitä kauemmaksi jäällä etenimme. Lentokoneet nousivat Oulunsalon kentältä ja katosivat pilvien sekaan. Oli hiljaista. Savu kohosi Kemiran tehtaiden piipuista.

Kävimme mutkan kämpilläni, josta suuntasimme hetken päästä A:n luokse ruokaa laittamaan. Söimme tortilloja ja katselimme televisiota. Ilta vaihtui yöksi. Nautin olostani, keskustelustamme ja A:n hassuista piirteistä, joita tuntuu löytyvän aina vain lisää. Halasin tätä ystävääni, jota rakastin, ja lähdin. Päivä oli ollut ihana.

Yritän parhaani mukaan nyt hyväksyä sen, ettei meistä tule koskaan muuta kuin ystäviä. En aio enää jäädä odottelemaan sitä epätodennäköistä tapahtumaa, että A haluaisi joskus olla jotain enemmän. Pelasin ja hävisin. Se minun on hyväksyttävä. Mutta se ei tarkoita, ettenkö aikoisi olla hänelle hyvä ystävä. Se ei tarkoita, ettenkö aikoisi olla paikalla niin paljon kuin vain itse kestän. Hän tarvitsee ystävää, sillä hän on myös rikki. Edelleen.

Tuntuu siltä, että välillä elämässä tulee vastaan hetkiä, joiden on tarkoituskin olla surullisia. Se kai kertoo, että elää. Siitä voi oppia. Siitä voi kasvaa.

Eilinen oli viimeinkin hyvin selventävä päivä. Iltapäivästä kävin kirjastossa ja elokuvateatterilla ostamassa liput illan näytöstä varten, jonne menisin A:n kanssa. Kotona ehdin kuntoilla, käydä suihkussa ja syödä ennen kuin menin A:n luokse hengailemaan, joskus vähän neljän jälkeen. Puhuimme A:n vaikeasta menneisyydestä, josta hän kertoi avoimesti. Sain selville, että hän pitää Torey Haydenin kirjoista ja näin hänen hassun tapansa juoda kahvia: suuren kupillisen pitää antaa ensin jäähtyä vähän aikaa, jonka jälkeen se juodaan kerralla. Vessan hyllyä koristi jakoavain.

Elokuva alkoi 19:30. Se oli suomalainen dokumenttielokuva. Ostin meille juomat ja suuntasimme viimeiseltä riviltä löytyville paikoillemme. Ennen elokuvan alkua ehdittiin vielä nauraa satunnaisille asioille. A varoitti, ettei hänestä koskaan tiedä mitä tuleman pitää elokuvan aikana - toisinaan hän saattaa ääntelehtiä tai nauraa äänekkäästi elokuvaa katsoessaan. Koko elokuvan ajan käyttäydyimme kuin kaverit. Eikä A ollut äänekäs.

Ymmärrän, että olisi ollut parempi selventää mitä ilta merkitsi kummallekin meistä jo etukäteen, mutta päädyin tekemään sen vasta elokuvan jälkeen. En halunnut vuodattaa tunteitani, mutta tiesin, että täytyi kysyä suoraan, sillä halusin selvän vastauksen. Kysyin A:lta, että oliko tämäniltainen treffit vai käytiinkö leffassa kavereina. Hänen vastauksensa oli selkeä: “Kavereina… En pysty vielä aloittamaan uutta suhdetta.”

“Ymmärrän”, sain todettua. A:n vastaus tappoi aika pitkälti kaiken toivon minussa, mutta pyrin peittämään pettymykseni ja pitämään tilanteen helppona: “Olet kiva ja sun seurassa viihtyy hyvin. Kaveri on täysin ok.”

Olin tyytyväinen, että nuo sanat tulivat mieleeni nopeasti, vaikken ollut lainkaan varma siitä, että kaverisuhde olisi täysin ok.

“Niin sinunkin”, A sanoi. “Sinun kanssa on aina hyvä olla.”

Sen jälkeen käänsin huumoriin ja sainkin A:n nauramaan. Sisällä tunsin menneeni hieman rikki. Tiesin hänen tilanteensa ennalta, olinhan kysynyt sitä vain pari viikkoa sitten. Miksi nyt siis yllätyin näin? Ehkä siihen vaikuttivat kaikki ne positiiviset merkit, joita olin kuvitellut näkeväni, kuten tiiviit tapaamiset, hiusteni pörrötys, jalkojeni hyväily ja viittaukset seksiin. Mutta olin ollut väärässä. Ne olivat vain tavallista ystävien välistä kanssakäyntiä. Vanha tuska palasi tuttuna, toivomattomana vieraana.

Siihen olin tyytyväinen, että nyt olin selvillä tilanteestamme. Siitä, mitä minun nyt tulisi tehdä, en taas ole lainkaan varma. Näen A:n jälleen ylihuomenna, sillä hän oli kutsunut minut kylään ennen kysymystäni. Onko mitään järkeä odottaa edelleen tapahtumaa, jota ei luultavasti koskaan tule? Olisiko parempi ottaa jälleen etäisyyttä? Miten kestän, jos tapaamme jatkossakin tiiviisti?

Tätä kirjoittaessani A otti minuun yhteyttä netin kautta. Hän kysyi, että taasko olin herännyt aikaisin. Olin, sillä eilinen pyöri mielessäni koko yön, mutta sain heräämisen jälkeen uudestaan unta. Tilanteen huomioiden nukuin hyvin. Olikohan A huolissaan siitä miten olin ottanut hänen vastauksensa? Emme puhuneet siitä kuitenkaan mitään. Sen sijaan päätimme käydä huomenna kävelyllä meren jäällä. Tällä hetkellä en tiedä tuleeko kokemuksesta minulle ihana vai kivulias.

Eilinen sunnuntai oli tavallaan tyypillinen koomailupäivä, mutta toisaalta taas hyvin epätavallinen. Aamupäivästä kävin pelaamassa parin tunnin vuoron salibandya, jonka jälkeen oli tarkoitus mennä A:n luokse löhöämään ja telkkua tuijottamaan. Tyypillisesti loppupäivä tuon parituntisen säbän jälkeen on todellakin pelkkää lepäilyä - sen verran rankka hikijumppa se yleensä on. Eikä eilinen ollut siinä suhteessa poikkeus.

Suihkun ja syönnin jälkeen suuntasin A:n luokse. Oven avasi hyvin väsyneen näköinen kaunotar. Hän oli ollut edellisenä iltana työkaverinsa syntymäpäivillä ja Happoradion keikalla. Ilta oli venynyt niin pitkälle aamuun, että hän oli ehtinyt nukkua vain puoli tuntia. Minä olin sentään saanut lokoisat viiden tunnin unet edellisenä yönä, mutta olin urheilun uuvuttama. A:n tilava sohva oli luonnollinen lokaatiovalinta meille molemmille.

Nyt tullaan taas siihen tilanteeseen, jossa minun on pakko ajatella omia ongelmiani. Kammoan tiivistä sitoutumista. Menneestä kokemuksesta tiedän, että saatan säikähtää ja haluta tilanteesta kokonaan ulos, jos suhde muodostuu liian tiiviiksi - etenkin jos näin käy liian nopeasti. Ajattelen, että tästä syystä minulle on tärkeää edetä hitaasti missä tahansa itselleni merkityksellisessä suhteessa. Annan itselleni aikaa totuttautua uuteen tilanteeseen. Ja suhde A:han on helposti kaikista suhteistani merkittävin.

Siispä loppuillan vain löhöilimme sohvalla, katselimme televisiota ja puhuimme. Kynttilät valaisivat himmeää asuntoa, jossa karkit tuoksuivat vaienneilta lupauksilta. Televisiosta tuli Kuorosota - ohjelma, jota en ole koskaan ennen kokonaisuudessaan katsonut. Tällä hetkellä en osaa kuvitella parempaa tapaa viettää sunnuntaita.

Kiusalla nostin jalkani lepäämään A:n vatsalle ja tunsin hänen hengityksensä tahdin. A hyväili hetken jalkapöytääni ja yritti sitten kutittaa jalkapohjasta. Hetken päästä makasin pääni hänen sylissään ja hän silitti hiuksiani. Kahdesti hän nukahti pää sylissäni, jolloin katsoin, että on parempi lähteä ja päästää hänet nukkumaan.

Sain tarjouksen jäädä yöksi, mutta kieltäydyin. En tiennyt tarkoittiko hän sohvaa vai sänkyä, mutta sillä ei ollut väliä. Se olisi ollut liian nopeaa. Olimme edelleen ystäviä, tai ehkä aavistuksen enemmän, siinä kaikki. Jos tämä ei ole hidasta etenemistä niin en tiedä mikä on. Tämän hitaampaan en pysty - jo nyt kaipaan takaisin hänen luokseen. Kaipaan hänen seuraansa ja syleilyynsä, jonka olen itseltäni kieltänyt.

Tehdessäni lähtöä kysyin vielä lähteekö hän kanssani elokuviin ensi viikolla. A vastasi tuomalla minulle kalenterinsa ja osoitti, että kaikki nämä päivät käyvät. Valitsin ajaksi tiistain, joka on jo huomenna, mutta sekin tuntuu liian kaukaiselta. Se on omituista, että kaipaa niin nopeasti takaisin toisen luo ja sitten kuitenkin saattaa säikähtää tilannetta, johon sillä toiminnalla on ajautunut.

Huomenna menemme ensimmäisille treffeillemme. En malta odottaa. Eikä minua jostain syystä jännitä lainkaan.

Eilen A tuli jälleen luokseni kuvia katselemaan. Hän saapui tällä kertaa jo valoisaan aikaan ja, koska ulkona oli hyvä ilma, kävimme parin tunnin kävelyllä. Sinä aikana ehdimme kiertää oikeastaan kaikki asuinaluettani ympäröivät alueet. Keskustelu oli, kuten tavallista A:n kanssa, vaivatonta ja miellyttävää. Naurulta on hänen seurassaan lähes mahdoton välttyä. Kävelyn aikana sain selville, että hänellä on häpeällinen sukutausta: hänen esi-isiään löytyy vanhoista kirkonkirjoista vieressään kuvaava sana “kiroilija”. Miten pahamaineinen suku hänellä olikaan!

Pääsimme kämpilleni takaisin valon alkaessa kadota taivaalta. Olin hikinen, joten kävin suihkussa, ja sen jälkeen söimme kumpikin kaapistani löytyneen, vähemmän romanttisen purkkinuudeliaterian. Katselimme kuvia koneeltani ja illan hämärtäessä A laski päänsä syliini. Katsoessaan siitä suurilla silmillään omiini, hän näytti ihastuttavalta. Tämä ei soittanut vanhoja hälytyskelloja, joiden soiminen on yleensä vain ajan kysymys. Tähän voisin ehkä tottua. Häneen voisin ehkä tottua.

Keskustelumme oli pitkälti nauramista. En tunne ketään yhtä hauskaa naista kuin hän, enkä käsitä miten niitä juttuja tuntuu aina vain riittävän. Kaikesta saa aikaan huumoria. Ehkä se on osittain sitä, että olen niin ihastunut häneen. Kuvia emme taaskaan saaneet katsottua loppuun asti, vaikka hän viipyi yli kuusi tuntia. Välillä hän tuntuu flirttailevan kanssani, mutten voi uskoa sen olevan totta.

Huomenna menen hänen luokseen kylään. Olen päättänyt, että pian on aika muuttaa tilannetta, vaikka nautin näistä yhteisistä hetkistä suunnattomasti. Haluan varmistaa, ettei kaikki ole kuvitelmaani - että hän on aivan yhtä mukana tässä kuin minäkin. Sen tehdessäni on vain kaksi vaihtoehtoa, joista arvan osuessa huonompaan olen vakuuttunut, että menen pahasti rikki. Mutta se riski minun on otettava. Ja pian.

Ehkä tästä äärimmäisen epätodennäköisestä, hauraasta unelmastani voi vielä tulla totta.

Viime päivinä olen tuntenut oloni iloiseksi, lähes onnelliseksi. Tämä on minulle epänormaali olotila, sillä yleensä olen vain tyytyväinen. A oli reissussa eiliseen saakka ja minä pidin itseni kiireisenä opiskelun ja tuttavieni avulla. Järjestin jokaiselle päivälle jotain menoa, esimerkiksi eiliselle sulkapalloa ja vierailun sukulaisteni luona, jossa pääsin juoksemaan koiran kanssa.

Kaipasin A:ta useasti, mutten halunnut pitää tähän jatkuvasti yhteyttä, sillä en pidä lainkaan liiasta takertuvuudesta. Viime päivien aikana A yllätti minut kuitenkin ottamalla yhteyttä useampaan otteeseen ja lähettämällä tekstiviestejä aina satunnaisesti, ei joka päivä, vaan sopivasti. Mitään erityisen painavaa ei sanottu, kerroimme vain päivän tapahtumista ja kyselimme toisen menoista. Jo se oli huumaavaa. Se oli uutta, sillä emme olleet ennen tällaisissa väleissä, joissa toiseen pidetään tiiviisti yhteyttä.

Pelkään, että taidan jo nyt olla pahasti pihkassa. Pidän tästä uudesta ystävyyssuhteemme kehityksestä. Nautin mielikuvista, jotka kohoavat keskusteluistamme. Rakastan sitä tekstiviestiä, joka toivottaa hyvää yötä.

Tiistaina kutsuin A:n jälleen luokseni kylään kysyen sopivaa päivää. Hän palasi reissustaan eilen ja tulee luokseni tänään. Käymme kävelyllä, koska ulkona on hyvä ilma, ja sen jälkeen on tarkoitus katsoa loput kuvat matkastani. En aseta odotuksia tapahtumille, otan ne vain vastaan päivä kerrallaan. En tiedä mitä välillämme tulee tapahtumaan, jos mitään, mutta ensimmäistä kertaa olen optimistinen tulevaisuuden suhteen.

Perjantaiaamuna oloni oli pirteä. Tunsin itseni iloiseksi, eilisen vierailun myötä hieman itsevarmemmaksi, vaikka mitään erityistä silloin ei sattunutkaan. Aamupäivään kuului yksi opintotapaaminen, lyhyt keskustelu opettajan kanssa. Olin niin pirteä, että luulen oloni tarttuneen myös opettajaani, jota en ollut tätä ennen tavannut. Tapaaminen venyikin sille varattua aikaa pidemmäksi, kun juttelimme opettajan kanssa niitä näitä, ennen kaikkea opinnoista, mutta myös hieman muusta. Keskustelu oli helppoa.

Eilen perjantaina ehdin vielä keskustella A:n kanssa, ennen kuin tämä lähti reissuun. Sanoin, että minulle tulee häntä hieman ikävä, kun olen tottunut puhumaan hänen kanssaan joka päivä. Tähän hän ei vastannut mitään. Hetken päästä vetäydyin koneelta ja palatessani vajaan tunnin päästä oli hän yrittänyt lähettää minulle jotain. Se oli vuosia sitten juhannuksena otettu kuva minusta ja hänestä vieretysten; sama kuva, joka hänellä on seinällään. Käteni on kiedottu A:n ympärille, A:n käsi käteni päällä. Itse asiassa käteni näyttää olevan hänen rinnallaan, mutta muistan sen olleen täysi vahinko. Tai ehkä olin tuolloin nykyistä kovempi poika.

Tuolloin A seurusteli erään tuttavani kanssa. Se oli ikimuistoinen juhannus. Muistan, että tuttavani kielsi A:ta tekemästä jotain kanssani (mutta unohdan mitä se tarkalleen oli - jotain, joka oli sallittu toiselle kaverillemme) ja kun A kysyi minulta juteltuamme tovin, että jos hän pyytäisi, lähtisinkö hänen kanssaan jäätelölle. Olin jo tuolloin ihastunut häneen. Tietysti lähtisin. Jo tuolloin A vaikutti vastauksestani iloisen yllättyneeltä.

A lähetti vielä muutaman muun kuvan omasta menneisyydestään. Niitä en ollut aiemmin nähnyt. Hän näytti kovin nuorelta Tuska-festareilla. Toisessa kuvassa, joka oli muka lavastettu tilanne, hän suuteli toista tyttöä, jotain vanhaa kaveriaan, jota en ollut koskaan tavannut. Päivää aiemmin, torstai-iltana, hän oli maininnut rypistyneensä. Tutkin naururypyt hänen kasvoissaan tarkkaan. Nekin näyttivät söpöiltä.

Pian poistuin kotoani käydäkseni vanhempieni luona. A jäi pakkaamaan. Olin luvannut äidilleni, että näyttäisin heillekin matkan kuvat. Olin tuonut tuliaisena pienen pullon sakea, jota halusin itsekin maistaa, sillä Japanissa en juonut riisiviinaa lainkaan. Se oli ihan hyvä, sillä sake ei ollut mieleistäni, eivätkä myöskään vanhempani pitäneet juomasta. Kyllä sen alas kuitenkin sai. Rankan ryyppyputken keskeytti kännykkäni tekstiviestin merkkiääni. A ilmoitti lennon olevan 20 minuuttia myöhässä. Hän kuvitteli lentokoneen junia turvallisemmaksi vaihtoehdoksi, siis myöhästymisen kannalta. Hyvin alkoi.

Vastasin viestiin ja pyysin häntä kertomaan miten käy. Pian sainkin toisen viestin, jossa A naureskeli vastaukselleni ja kertoi pääsevänsä juuri koneeseen.

Keskiyön jälkeen tuli vielä kolmas viesti: “Toivottavasti en herätä … Pääsin perille ja nyt ollaan menossa nukkumaan.” Tällaiset viestit eivät olleet meille tavallisia. Oliko tämä vain vastaus aiempaan huolenpitooni vai miksi A koki tarpeelliseksi ilmoittaa, että oli päässyt turvallisesti perille? Mitä tahansa se olikin, pidin siitä.

Vastasin ja toivotin hänelle hyvät yöt.

Puhuin eilen puhelimessa parhaan ystäväni kanssa. Tulin maininneeksi, että A on tulossa käymään luonani illalla. Vastaus oli nopea: “Siitähän saisit hyvän tyttöystävän, kun kuitenkin pidät siitä.” Ystäväni ei ollut täysin mukana viimeaikaisissa tapahtumissa. Mielessäni kävi uudestaan A:n vastaus kysymykseeni siitä, oliko hän jo päässyt yli erostaan. Hän ei ollut. Ja kuinka käsittelisin mittavan oman ajan kaipuuni, jos jotain sattuisikin tapahtumaan?

Myöhemmin illalla A kävi luonani vierailulla. Vein roskikseen ylikäristetyt kanat, joita en halunnut enää syödä, juuri kun A ajoi pihaan. Hän oli meikannut, jaloissa oli n. 8 cm korkokengät ja yllä tyylikkäät vaatteet. Tiesin, että hän oli käynyt salilla ja suihkussa juuri ennen luokseni saapumista, ja että hän palaisi luotani suoraan kotiin. Hän oli siis meikannut tätä vierailua varten.

A viipyi yllättävän pitkään, n. 4,5 tuntia, mikä oli mukavaa. Hän oli mukava. Emme saaneet läheskään kaikkia reissuni kuvia katsottua, koska aika meni puhuessa ja loppuilta katsottiin telkkua, syötiin karkkia ja naurettiin. A makasi sohvalla pää tyynyin peitellyssä sylissäni. Siitä noustessaan hänellä oli ihana peikkotyttökampaus. Mahani tuli kipeäksi liiasta nauramisesta.

Kuten aavistelin, emme puhuneet mistään erityisen tärkeästä tai henkilökohtaisesta. Se ei tuntunut sopivalta. Nautin hänen seurastaan ja kepeästä keskustelusta. Olin juuri päässyt kertomasta miten paljon parempia kuvia otin kuin matkakumppanini (köh köh), kun vastaan tuli ottamani kuva, jossa oli omituinen, pyöreä valoilmiö kuvan yläreunassa, aivan kuin jättimäinen kuu.

“Se on sun sormi”, A ehdotti. Mulkaisin häntä teennäisen vihaisesti.
“Sä et kyllä katso yhtään enempää näitä kuvia!” ärähdin. A nauroi.

A lähti ennen puoltayötä. Olin entistä enemmän sekaisin. Mitä olimme toisillemme? Kenties vain ystäviä. Hän uhkasi tulla luokseni toistekin ja torui minua siitä, etten ollut aiemmin kutsunut häntä. Tänään hän kuitenkin matkustaa pääkaupunkiseudulle viikoksi, joten kontaktini häneen jäänee täksi aikaa olemattomaksi. Ehkä se on hyvä viimeaikaisen tiiviin yhteyden jälkeen. Ja luultavasti kuvassa oli minun sormeni.

Tänään epäusko kalvaa mieltäni. Se on kenties yllättävää, kun aiempi merkintäni tänne päättyi niin positiivisissa merkeissä. En tiedä mikä olen A:lle, mutta alan tunnistaa kuinka paljon hän merkitsee minulle. Hän on kuin huumetta. Minun on pakko saada oma annokseni hänestä joka päivä.

Viime aikoina olen puhunut hänelle joka päivä, mutta yleensä vain netissä. Minua arveluttaa se, että useimmiten se olen minä, joka aloittaa keskustelun, ja vain toisinaan se on A. Eikö se ole jonkinlainen merkki, vai päättelenkö asiasta liikaa? Voiko keskustelujemme ilo olla lähinnä yksipuolista? Se… ei tunnu uskottavalta. Hän vaikuttaa oikeasti iloiselta, kun puhun hänelle. Mielestäni tulemme erinomaisesti juttuun; hänelle on jopa helppo puhua, mikä ei ole minulle aivan tavallista. Miksi siis epäilen kaikkea?

Ehkä koska se, että hän pitäisi minusta aivan yhtä paljon kuin minä hänestä, on hyvin epätodennäköistä. Se olisi liian hyvää ollakseen totta. Ja mitään niin hyvää ei tässä maailmassa tapahdu.

Huomenna A tulee vierailulle luokseni. Se on ensimmäinen kerta, kun hän käy asunnossani, vaikka olen tuntenut hänet jo vuosia. Aiemmin hän on vain hakenut minut muutaman kerran taloni pihasta. Ehkä näen välimme selkeämmin silloin. Tänään en kuitenkaan usko siihen. Huominen tulee olemaan kahden tuntemattoman kohtaaminen, jossa kumpikaan ei näe omaa itseään pidemmälle.

Syntymäpäivät olivat olleet yksi tasapainoton seikka kaverisuhteessamme A:n kanssa. Hän kutsui minut aina synttäreilleen, minä taas en koskaan kutsunut häntä. Kuinka olisinkaan voinut kutsua? Edellisten syntymäpäivieni aikaan hänellä oli vielä ollut poikaystävä, enkä halunnut välejämme liian läheisiksi - sehän oli ollut tapani selviytyä.

Autossa matkalla loukkaantunutta ystäväämme tapaamaan ojensin A:lle tuliaiset Japanista: mansikkasuklaalevyn ja punaisen kasvopyyhkeen, jossa oli valkoisia täpliä ja pandan kuva. Olin pitänyt tuosta kasvopyyhkeestä paljon, kun näin sen kaupan hyllyllä. Sanoin, että toin tuliaisia siksi, kun en ollut koskaan kutsunut häntä syntymäpäivilleni, josta olin pahoillani. Se oli tietysti vain osa syytä. A huomautti, että minä toin hänelle joka vuosi lahjan, jota hän ei koskaan antanut minulle. Se oli hyvä pointti. Vaadin oitis tuliaisiani takaisin.

Seuraavan kerran tapasimme juhlissa viime lauantaina, 27.02.2010. Ilta jatkui kosteana pitkälle aamuun. Vietin lähes kaiken ajan A:n seurassa, vaikka tietysti välillä piti huomioida muitakin kavereita: Yksi humaltunut nuoli jalkaani, toinen selitti innoissaan urheilusta ja kolmas vaati viimeistä oluttani itselleen. Meno oli kaikin puolin huvittavaa - myöhemmin A totesikin, ettei muista milloin olisi viimeksi nauranut niin paljon. Hänen säärestään löysin vanhan arven ja sen alta sääriluusta pienen lommon.

Myöhään aamuyöstä jatkoimme vielä toisen kaverin luokse katsomaan olympiajääkiekon pronssiottelua Suomi - Slovakia. Kaksi kaveriani tuijotti peliä vakavina ja kiroten, kolmas oli sammunut olohuoneen sängylle ja neljäs oli niin änkyräkännissä, että etsi syytä hermostua kaikesta mitä hänelle sanottiin. Tälle kaikelle minä ja A nauroimme vierekkäin olohuoneen sohvalla. Kaverin jääkaapin sanamagneeteilla kirjoitin A:lle romanttisen runon. Se kuului: “Pese hiki laiska tyttö”.

Voitetun pelin jälkeen kävelimme hetken A:n kanssa kotia kohti. Kysyin oliko hän jo toipunut erostaan, johon hän vastasi kieltävästi. Se oli illan ensimmäinen vakava kysymys ja hän vaikutti hieman surulliselta. Koetin lohduttaa, mutta lyhyessä ajassa sain todettua vain jotain niinkin älykästä kuin että ottaa päivän kerrallaan ja ettei ole mihinkään kiire. Hetken päästä hyvästelimme toisemme halauksella.

Majoituspaikkaani käveltyäni lähetin A:lle vielä viestin. Halusin ainakin yrittää lohduttaa häntä vielä hieman. “Pääsin uinuvan talon hiljaisuuteen. Unohdin sanoa, että olet minulle tärkeä ystävä, vaikken aina sitä näytä. Aika parantaa. Pese hiki laiska tyttö.”

Pian saapunut vastaus kuului: “Ihana runo … Suorastaan romanttinen kiva kun pääsit kotiin ja kiitos … Sinäkin olet minulle todella tärkeä.”

Eräs ystäväni oli pudonnut parvekkeelta ollessani reissussa ja virui nyt sairaalassa. Ajattelin mennä häntä katsomaan ja jutellessani A:lle kuulin, että hän oli menossa ystäväämme katsomaan seuraavana päivänä. Hän ehdotti, että tulen mukaan.

Odottelin ulkosalla A:n saapumista (menimme hänen autollaan), kun sain loukkaantuneelta ystävältäni viestin, että hän oli juuri päässyt sairaalasta kotiin. Täten vierailimmekin vain hänen asunnollaan, mutta yhtä kaikki, tärkeintähän oli käydä häntä tapaamassa. Autossa emme puhuneet mistään tärkeästä, perillä taas ystävämme voinnista ja tapahtuneesta. Lantio oli murtunut, mutta paranemisen suhteen kaikki näytti onneksi hyvältä. Se vaatisi vain aikaa.

A antoi minulle vielä kyydin toiseen paikkaan ennen paluuta kämpilleen. Viikonloppuna näkisin hänet jälleen, kun kaveriporukkamme kokoontuisi illanviettoon. Reissuun lähtiessäni hän oli sanonut haluavansa mukaan matkalaukkuuni ja nyt oli puhetta siitä, että hän tulisi käymään luonani katsomassa reissun kuvia.

Olivatko kaikki nämä vain sattumia? Yhtäkkiä näen häntä joka viikko, puhun hänelle joka päivä ja… Ehkä kaikki johtuu vain siitä, että nyt minun ei tarvitse tietoisesti sulkea häntä ulkopuolelle; että hakeudun mielelläni tekemisiin hänen kanssaan.

Tämä kaikki on jo lähihistoriaa. Seuraavaksi edessä oli illanvietto kaveriporukan kanssa. Ja A oli siellä.

Vain n. viikko siitä, kun olin kuullut tämän paljastuksen A:lta, olin lähdössä parin viikon matkalle Japaniin. Sen lisäksi viettäisin vielä viikon Helsingissä. Olin A:n kertomasta tyrmistynyt, enkä pystynyt tiedustelemaan asiasta juurikaan enempää. Myöskään paikka, jossa olimme, ja seura, joka kanssamme istui, ei ollut lisäuteluihin sopiva. Tärkeintä kuitenkin oli, että tiesin tärkeimmän.

Ja tiesin tärkeimmän ajallaan, enkä vasta parin kuukauden päästä. Tämä kertoi minulle, että ehkä olimme lähentyneet kavereina hieman.

Kaveri vai ystävä - termien ero on melkoisen mittava, vaikka molemmat viittaavat samansuuntaiseen asiaan. Ystävyys on tietysti kaverisuhdetta syvempi, painoarvoisempi suhde. Ystävät ovat niitä, joille voi kertoa henkilökohtaisista asioistaan ja odottaa heiltä samaa. Ystävät ovat niitä, joiden kanssa aikaa yleensä vietetään eniten. Kavereita minulla on varsin riittävästi, ystäviä vain pieni kourallinen. Kumpi A minulle oli? Ja kumpi olin hänelle?

Aivan liian nopeasti matkustin jo Japaniin. Se on yksi niitä harvoja paikkoja maailmassa, joissa minun oli pakko käydä. Matkustin ympäri Japania tutkien sekä Hokkaidoa että Honshua. Samalla tein pienen mutkan Etelä-Koreaan. Voisin kertoa matkasta paljonkin, mutta se ei tunnu nyt aiheenmukaiselta. Riittänee, kun sanon, että nautin seikkailustani erittäin paljon ja suosikkikaupungiksini jäi Kioto.

Palatessani takaisin kotiini Ouluun olikin edessäni joukko kohtaamisia, joista ensimmäinen liittyi erään ystäväni loukkaantumiseen.

Siitä on kauan, kun viimeksi olen tänne kirjoittanut - edellinen Qstock-pätkänikin jäi ilman toista osaa. Lienee siis syytä suorittaa lyhyt yhteenveto kadotetusta ajasta.

Elämäni ei ole kokenut merkittäviä muutoksia. Olen edelleen sitoutumiskammoinen, opiskeleva koltiainen, jolle yksin ja ystävien kanssa vietetyn ajan suhde tuottaa ongelmia. Toisaalta nautin ystävieni kanssa vietetystä ajasta ja toisaalta tarvitsen runsaasti omaa, yksin vietettyä aikaa. Parisuhteessa tällainen ominaisuus muodostuu poikkeuksetta ongelmaksi, joka pitää jollain tapaa käsitellä.

Toinen valmistumiseni on lähellä. Ns. viimeinen rutistus on parhaillaan menossa, jonka jälkeen olen suorittanut alemman korkeakoulututkinnon, sen tuoreen välitutkinnon. Löydän edelleen runsaasti virikkeitä uusien asioiden ja aihepiirien opiskelusta. Uuden oppiminen saa minut tuntemaan siltä kuin etenisin elämässäni johonkin suuntaan - tunnen kehittyväni, parantavani virheellistä itseäni uuden ulkoisen tiedon avulla, joka johtaa sisäisiin oivalluksiin. Yksi merkittävä osa-alue tässä on tietysti tunteiden käsittely.

Ja tunteiden käsittelyssä A nousi vastikään uudelleen etualalle. Tämän suhteen olin pärjännyt hyvin - säilytin A:han hyvät mutta hieman etäiset välit, mikä sopi oivallisesti itselleni. Olimme kavereita, ehkä ystäviä, ja olin päässyt yli hänestä - en ehkä täysin, mutta tuskin voisinkaan koskaan täysin häntä unohtaa. Siihen hän on liian erikoinen.

Sitten eräänä päivänä, noin kaksi kuukautta sitten, hän kertoi minulle jotain, joka muutti tilanteen perinpohjaisesti.

A kertoi, että hän oli vastikään eronnut poikaystävästään.

Qstock 2008 päättyi viime yönä. Tapahtuma tuntui tällä kertaa kovin lyhyeltä. Mitä kaikkea oikein ehdin tehdä tuolla Oulun Kuusisaaressa kahden lämpimän kesäpäivän aikana? Tunnun kysyväni tätä kysymystä itseltäni, ja mieleeni tulee vain sekalaisia yksityiskohtia. On kai parasta jakaa niistä muutama.

Perjantai 25.07.2008

Tapasin pari ystävääni Qstockin porteilla. Huurteisia, hyvää musiikkia ja kelvollista seuraa. Pohdimme kuinka vanhoiksi olemme jo käyneet - ja kuinka juhlia asiaa!

Entwine heitti mahtavan keikan. Se jäi mieleen festareiden parhaana esiintyjänä, vaikka etukäteen olisi voinut kuvitella jonkin muun bändin pystyvän haastamaan melodiset mökämiehet. Ei puhettakaan. I surrendeeee-eee-eer.

Yhtäkkiä olikin jo ilta. Jätin kaverit kaljoittelemaan ja etsin lisää tuttavia. Löysin A:n. Hän hyppi ja heilui penkillä, jotta havaitsisin hänet alueelta. Hän oli istunut keskustelemassa erään hyvän ystäväni kanssa. Halasin molempia. He tuntuivat minulle äärettömän läheisiltä.

Ilta johti jatkoihin Amarillossa. Yhden kadonneen etsintä johdatti minut ja A:n tanssilavalle, eikä tilaisuus jäänyt käyttämättä. Juopuneet vartalot huojuivat ympärillämme värikkäiden kohdevalojen leikkiessä silueteilla. Siihen rytmiin oli helppo samastua. Takaisin pöydässä ystäväni tarjosivat liikaa tequilaa. Istuin A:n vieressä ja juttelimme… Mistä juttelimmekaan? Kirottu tequila.

Illan vanhetessa aamuksi kävin saattamassa A:n kotiin. Se oli kiva matka. Hän kertoi palelevansa, vaikka yllä oli nahjuinen takki. Joku vastaantulija kuuli sanat väärin. “Ai panettaa?” Hän halusi ehdottomasti antaa minulle yläfemman. Onnistuikin, ketale.

Kotiin jatkaessani olin väsynyt, mutta ensimmäinen päivä ei avannut vanhoja haavoja. Olemme ystäviä, hyviä ystäviä. Se on tarpeeksi.

Edellisestä kirjoituksestani on kulunut reilusti aikaa. Hyvä niin. En ole kaivannut blogia enää siitä syystä, josta sen viime kesänä aloitin, mutta päätin kirjoittaa jälleen jotain tuoretta täytteeksi vanhaan muhennokseen. Ja ilkeyttäni voin lisätä sekaan pienen pätkän A:sta. Hyvin pienen.

Talvi on ohitse, kevät sulattaa lumet ja kesä tekee vauhdilla tuloaan. Joku päivä oli jo kymmenen astetta lämmintä! Silti minä palelen. Ylläni on t-paita ja kaksi puseroa, jaloissa pitkät housut ja villasukat. Istun kirjoittamassa, kun kännykkä piippaa. Viesti vanhalta kaverilta lämmittää ylimääräisen vaatekerran tavoin.

Viikot kuluvat nopeasti. Olen usein väsynyt, mikä johtuu kiireestä. Opinnot täyttävät päiväni, kotitehtävät iltani. Siihen väliin ehdin tuskin tavata ystäviäni tai kirjoittaa jotain opintoihin liittymätöntä. Tällä hetkellä on tosin meneillään yksi erinomainen luovan kirjoittamisen kurssi. Se teettää paljon työtä, mutta vastalahjaksikin saa jotain.

Katselin sarjaa Californication ja rupesin pohtimaan kuinka paljon sarjan päähenkilö itseäni muistuttaa. Seksuaalielämäni ei kyllä ole niin aktiivinen kuin Hankin, mutta jossain määrin olen yhtä sekaisin kuin hänkin. Oireet vain ovat erilaiset. Eikä kumpikaan meistä kirjoita niin paljon kuin pitäisi. Yksi toistuvista ongelmistani on se, että kyllästyn helposti. Kaikkeen. Harrastukset, työt, pelit, ihmiset - niihin kaikkiin kyllästyn, liian nopeasti. Ihmissuhteissa kyllästyminen on selkeä ongelma ja tekee pitkäaikaisista suhteista hyvin vaikeita. Niissä en voi sanoa menestyneeni. Ongelmana on, ettei minulle edes tule tunnetta, että pitäisikään menestyä, kun olen jo suhteeseen kyllästynyt. Parempi heittää se menemään kuin vanha rätti. Onko? Onko mahdollista tavata ihminen, johon ei koskaan kyllästy?

Käyn viemässä A:n lentokentälle ylihuomenna. Hän on lähdössä reissuun. Kyllästyisinköhän häneenkin, jos siihen tulisi tilaisuus?

Kai kyllästyminen on aivan luonnollista. Ei kukaan jaksa toistoja loputtomiin. Vaikeinta kai on vaikuttaa siihen oman luonteensa säätämään rajaan, joka määrää milloin on aika osoittaa kyllästymisen merkkejä. Ehkä sitäkin pystyy säätelemään, millaisia oireita kyllästyminen aiheuttaa - siihen, kuinka suuren inhoreaktion kyllästymisen kohteesta saa. Joko kyllästyit tähän tekstiin? Hyvä. Kyllästytään yhdessä.

Tänä iltana televisiosta näkyi dokumentti tanskalaislehdessä julkaistuista profeetta Muhammadia kuvaavista pilapiirroksista ja niiden aiheuttamasta reaktiosta. Miten 12 kuvaa saa aikaan tulipaloja, uhkauksia, väkivaltaa ja jopa kuolemia? Näin länsimaalaisen näkökulmasta islamilaisen maailman reaktio on absurdi. Sitä selitetään kulttuurieroilla, mikä varmasti pitääkin paikkansa, mutta on silti yllättävää, että tällaista tapahtuu vielä 2000-luvulla.

Suuri osa kuvien vaikutuksesta johtuu siitä, että ne yhdistävät Muhammadin terrorismiin - tahraavat imagoa. Mutta tuleeko imagon ylläpitämisen olla kuolemanvakava asia?

Ehkä ideologioita käsitteleviin pilapiirroksiin pitäisi kiinnittää varoitustarra tupakka-askien tapaan: “Pilapiirrokset vahingoittavat vakavasti sinua ja ympärilläsi olevia.” Eikö kyse ole vain siitä, millä vakavuudella piirroksiin suhtaudumme? Ja toisaalta, eikö kyse ole siitä, kuinka osaamme ottaa vastaan kritiikkiä? Ja Tanskan suurlähetystöt paloivat äkäisen ihmisröykkiön ympäröimänä.

Kesällä otin läjäpäin valokuvia. Lähetin muutaman noista kuvista A:lle ja kehuin erityisesti yhtä kuvaa, jossa A mullistaa kameralle. Hän otti “kehut” vastaan erinomaisesti - nauraen. Eilen havaitsin, että hänellä oli itsestään kuva avatarina netissä. Se oli juuri tuo minun ottamani ja ylistämäni kuva! Miksi… Miksi juuri tuo kuva, joka palauttaa mieleen muistoja, mietin.

Aikaa tuntuu olevan entistä vähemmän. Päivät täyttyvät luennoista, ihmisvilinästä ja kamppailusta omaksua kaikki tarjolla oleva pysytellen samalla taka-alalla seuraamassa kaikkea tapahtuvaa. Tuntuu, että olen oppinut jo valtavasti uutta - tai pikemminkin täydentänyt vanhoja tietojani lukuisilla yksityiskohdilla. Mielestäni olen pysytellyt tarkkaavaisena, kirjoittanut muistiin tarvittavan ja keskittynyt.

Eilen edessäni sivustalla oleva tyttö kutoi mustia lapasia tai villapaitaa itselleen koko luennon ajan. Hän teki sen salaa, piilossa luennoitsijalta, muttei välttynyt katseeltani. Kaksi tyttöä salin toisella laidalla tirskui hiljaa, kun taas yksi tyttö suoraan sivullani vilkuili minua välillä, kenties epäluuloisena. Luennoitsija aloitti uuden kappaleen… Niin, opiskelen nykyään ehdottoman naisvaltaisella alalla. Pojat ovat luennoilla harvinaisia. Heitä on ripoteltu mausteeksi mukaan muutama hassu kappale. Puhun tytöistä ja pojista, koska luen itseni vielä lapsenmieliseksi pojaksi. Muiden saman ikäisten tai nuorempien mieltäminen vastaavasti nuorukaisiksi tuntuu loogiselta.

Tekemistä on ollut niin paljon, etten ole jäänyt murehtimaan kesän tapahtumia ja paljastuksia. Ystäväni ovat minulle tärkeitä, myös ja etenkin A, mutta olen pystynyt suhtautumaan häneenkin aiempaa objektiivisemmin. Tuntuu, ettei minulla ole enää niin pakottavaa tarvetta sanoa mitään. Minulla ei ole niin voimakkaita tuntemuksia, että niistä pitäisi kirjoittaa täällä. Minulla ei ole niin suurta tarvetta kirjoitusterapialle. Siksi blogin julkaisuvälikin on pidentynyt - ja kenties se on hyvä juttu.

Jos totta puhutaan, A ei ole edes käynyt mielessäni tällä viikolla ennen tätä blogikirjoitusta. Eikä tilanne tälläkään hetkellä tunnu mitenkään vaikealta käsiteltävältä. Olen kai prosessoinut sitä riittävästi ja todennut, etten asialle mitään voi. En mene vielä niin pitkälle, että sanoisin olevani täysin ylitse ihastuksestani. Tärkein on kuitenkin tapahtunut ja voin elää kivuttomasti. Uskallan toivoa ilman oletuksia ja nauttia tästä hektisestä kiireettömyydestä - rauhallisen jouteliaasta työnpaljoudesta.

Opinnot ovat päässeet täyttä päätä käyntiin. Nautin suunnattomasti tietyistä kursseista, jotka olen valinnut, ja toisista en ole vielä päättänyt mitä mieltä olen. Karsin liikoja kursseja pois, mutta tänään nappasin taas kaksi uutta mukaan. Kävin myös ostamassa A4-kokoisen, 1500-sivuisen oppikirjan yliopiston paperikaupasta, ja ihmettelin kirjaa selatessani sen tiivistä riviväliä, taidokkaita kuvia ja suunnatonta tietomäärää. Se on mielenkiintoista kurssia varten. Oppimista riittää.

Oikeastaan melkein kaikki aika on nyt mennyt opintoihin. Minulle on aina ollut tärkeää kehittää itseään entistä paremmaksi. Ilman jatkuvaa kehittymisen tunnetta olen allapäin ja masennun, kun elämä tuntuu jumittuneen paikalleen. Se ei enää liiku eteenpäin. Henkinen kehittyminen, erityisesti tiedon kartuttaminen, on minulle fyysistä kehittymistä tärkeämpää, muttei jälkimmäisestä huolehtiminenkaan turhaa ole. Ei missään nimessä. Ensimmäisen puuttuminen on kuitenkin se, joka minut masentaa ja ojaan ajaa.

Työelämässä ollessani tämä jatkuvan kehityksen puuttuminen oli pienoinen ongelma. Toki opin koko ajan lisää työstäni ja siihen liittyvästä tekniikasta ja teknologiasta, mutta se ei riittänyt. Se oli liian suppeaa oppimista, joka soveltuu vain yhdelle alalle. Töiden ohella pyrinkin opiskelemaan yliopistolla muutaman kurssin lukukaudessa, mutta sekin tuntui hieman riittämättömältä. Nyt opinahjon sydämeen palanneena asiat tuntuvat olevan jälleen raiteillaan. Olen junassa, matkalla eteenpäin. Kuinka voin koskaan lopettaa opiskelua?

En nähnytkään A:ta sunnuntaina. Oli yhteisen harrastuksemme aika, mutta A ei saapunut paikalle. Eilen illalla juttelin hänelle. Hän oli ollut toisella paikkakunnalla poikaystävänsä vanhempia tapaamassa, eikä siten päässyt tulemaan. Hänen nykyinen suhteensa alkaa kuulostaa vakavalta.

A tarvitsi apua töidensä kanssa. Hänellä oli joukko kysymyksiä asiasta, jonka tunnen, joten vastailin iloisena siitä, että saatoin olla avuksi. Tein myös pienimuotoisen konvertoinnin hänen puolestaan. Se oli helppoa, eikä vienyt paljoa aikaa. A kiitti taas kauniisti, ja poistuessaan nukkumaan vielä sanoi: “Olet kiva.” Tusina erilaisia vastauksia hyppäsi välittömästi mieleeni - osa komplementoivia, osa vihjailevan flirttailevia; osa kieltäviä ja osa nöyriä. Tiesin, etten voisi käyttää ensimmäisiä, ja tyydyin vain toivottamaan hyvää yötä.

Ehkä jossain toisessa elämässä, jos sellaisia olisi, minulla olisi tilaisuus sanoa hänelle jotain muutakin.

Opinnot alkoivat, ilmat kylmenivät ja syksy tekee tuloaan. Tämän ensimmäisen viikon ajan olen ollut jälleen innostunut opiskelusta. Moni kurssi kiinnostaa, joten pelkään tekeväni sen klassisen virheen, että valitsen liian monta kurssia ja hukutan opiskeluintoni liialliseen työhön. Joka tapauksessa tuntuu hyvältä olla jälleen vuoden tauon jälkeen takaisin yliopistolla.

Alkuviikosta A kutsui minut käymään luonaan, koska tarvitsi apua erään ohjelman asentamisessa tietokoneelleen. Kävin siellä toissapäivänä. Hänen mukava kämppänsä, jossa olin käynyt vain kerran aiemmin, oli valaistu kynttilöillä. Edellisellä visiitillä näkemäni keskeneräinen palapeli oli kadonnut olohuoneen lattialta ja tilalle oli ilmestynyt uusi rahi. Kävelin pieneen työhuoneeseen ja istuin koneelle. Ohjelman asentaminen oli helppoa. Eniten aikaa meni varmistaessa, ettei kyseinen ohjelma ollut jo aiemmin asennettuna. A kysyi haluanko teetä ja poistui keittiöön. Vilkaisin seinälle. Seinällä tietokoneen yläpuolella oli valokuvia. Juuri näytön yläpuolella, alanurkassa, oli vuosia vanha kuva minusta ja A:sta sylikkäin.

Vierailu ei ollut erikoinen. Käyttäydyimme ystävällisesti kuin kaverit. A:n kanssa tulee aina naurettua jollekin asialle, eikä tämä kerta ollut siinäkään suhteessa poikkeus. Puhuimme matkoista, kasviskeitosta sekä kylmistä varpaista ja sormista, joilla kiusataan tuttavia. A kiitti kauniisti avustani ja olin jälleen sulaa vahaa, mutta käyttäydyin kuin kaveri. Käyntini kesti ehkä tunnin tai puolitoista.

Minut yllätti se, miten hyvin kestin A:n näkemisen. Satuin mainitsemaan exäni yhdessä välissä ja hän mainitsi poikaystävänsä, mutta tällä kertaa tuo muistutus ei sattunut. Sain mitä eniten halusin; näin A:n ja pääsin juttelemaan hänelle. Se on minulle tärkeää, koska hän on minulle tärkeä ihminen. Ehkä tämä kaverisuhde voi toimia, jos näkeminen ei enää satu. Ja näen hänet jälleen sunnuntaina.

Eilen automatkan aikana kuulin sattumalta radiosta Lauri Tähkä & Elonkerjuun kappaleen “Pauhaava sydän”. Tänään biisi oli pakko kuunnella uudestaan. Sen sanat tuntuvat puhuttelevan minua, erityisesti kertosäe.

Mun täytyy rakastaa nää elämät roskiin
Mun sydän pauhaa vaan kuin kuohuva koski
Se muille mitä tekee tahdo en kuulla
Välistä rakkaus tahtoo elää ja kuolla

Etsin netistä tulkintoja sanoille, mutta löysin lähinnä vain hämmästelyä etenkin tuon kertosäkeen ensimmäisen lauseen kohdalla. Omassa tilanteessani sanat on helppo tulkita; eri asia on tietenkin, että onko sanoittaja alun perin tarkoittanut sanoilla samaa. Miten voi rakastaa elämät roskiin? Sydän pauhaa rakkaudesta, silti se tekee muille jotain, jota ei haluaisi kuulla. Välistä rakkaus tahtoo elää ja kuolla.

Jos rakastaa toisen omaa - henkilöä, jolla on jo rakas ja jota joku rakastaa - ja jos vaikuttaa siihen suhteeseen omalla rakkaudellaan, astumalla väliin, rakastaako silloin kuvainnollisesti toisen elämän roskiin? Mitä silloin teet muille, et tahdo kuulla, mutta pauhaava sydän sitä vaatii. “Ei tunne oo järkeä köyhempää, köyhä on järki ja tunne käypää,” Lauri laulaa.”Välistä rakkaus tahtoo elää ja kuolla.”

Mut sun lähelläs mieli peilityyni on.

Puhuttelevia sanoja. Tästä kappaleesta on helppo pitää.

Mökillä vietetty viikonloppu kavereiden kanssa on nyt takana. Sää ei suosinut meitä, vaan lähinnä satoi ja oli kylmää, mutta siellä oli silti hauskaa. Kavereiden kanssa grillaillen, saunoen ja pelejä pelaillen aika kului kuin siivillä. Rohkeimmat meistä uskaltautuivat uimaan järven viileässä vedessä, ja tärisivät palatessaan mökille saunaan. Mökkimme sijaitsee pikkukaupungin lähettyvillä, joten sen yöelämänkin ehdimme kokemaan. Tällainen viikonloppu täytyy viettää vielä toistekin!

Eilisen vietin kokonaisuudessaan usvaisessa Oulussa. Jatkoin aiemmin mainitsemani juoksuohjelman suorittamista. Siinä onkin tulossa ensimmäinen kunnon testi tämän viikon loppupuolella, kun pitäisi jaksaa juosta 20 minuuttia yhteen menoon. Eilisen perusteella tuo voi onnistuakin…ehkä.

Eilen katkesi myös yhteydenpitotauko A:han. Juttelin hänelle netissä, ei mitään sen kummempaa. Vaihdettiin viimeisimmät kuulumiset: minä kerroin viikonlopustani ja hän kertoi hänen poikaystävänsä muuttaneen viikonloppuna opiskelemaan kauas etelään. Niin, hänen poikaystävänsähän asui jo eri paikkakunnalla, jossa A oli käytännössä asunut nyt Qstockin jälkeen, vajaan sadan kilometrin päässä täältä. Mutta nyt etäisyyttä tuli rajusti lisää. Osa minusta halusi iloita uutisesta, mutta näin miten surulliseksi se teki A:n. En toivo hänelle ikävää missään muodossa; en edes oman onnellisuuteni kustannuksella. Suru tarttui.

Asiassa on toinenkin puoli. A saattaa arviolta vuoden päästä muuttaa poikaystävänsä perässä etelään. Tiedän, että se saattaisi ratkaista ongelmani ja viedä A:n pois mielestäni, mutta silti muutto tuntuisi kurjalta. Siinä samalla menee kuitenkin ystävä. En kai osaa päästää irti. En ainakaan vielä ole osannut.

Ja vähän ajan päästä A vihjasi, että hän viettää nyt aikaansa kotosalla, ikään kuin nyt hän ehtisi viettää aikaa kanssani… En tiedä mitä tehdä. Yhdellä pyyhkäisyllä olin palannut siihen pisteeseen, josta aloitinkin.

Opiskelun alkuun on enää reilu viikko aikaa. Toisaalta odotan opintojen alkua ja mielenkiintoisia kursseja, joita pääsen suorittamaan. Toisaalta epäröin enkä halua astua uuteen maailmaan takaisin. Viimeiset neljä vuotta olen ollut työelämässä, jota ennen opiskelin itselleni tutkinnon. Miksi palaan jälleen opiskelemaan?

Tiedän miksi palaan. Tutkintoni, työni…ne ovat alalle, jolla en halua työskennellä loppuelämääni. Rakastan kirjoittamista. Haluan kehittyä paremmaksi siinä ja ansaita leipäni sillä. En vain tiedä miten se onnistuu pienessä Suomessa. En tiedä osaanko kirjoittaa riittävän hyvin, riittävän mielenkiintoista tekstiä, jotta sille löytyisi tilaajia. Villeimmissä tulevaisuudenvisioissani asun Thaimaassa, jossa kirjoitan ja opiskelen. Se olisi ihanaa vaihtelua.

En ole nyt pitänyt minkäänlaista yhteyttä A:han. Aika erossa hänestä tuntuu ikuisuudelta, mutta silti hän palaa mieleeni aina välillä. Liiankin usein. Minua häiritsee se, etten ole kertonut hänelle asioista, joista puhun tässä blogissa. Eikö hän saa koskaan tietää? En edelleenkään usko, että osaisin kertoa hänelle oikealla tavalla, loukkaamatta ja vaikuttamatta. Ehkä hän ei koskaan saa tietää. Se on surullinen ajatus, vaikka tiedän, ettei kertomisesta seuraisi paljoakaan positiivista. Se on myös omituista, että voin kertoa näistä asioista tuntemattomille, mutta hänelle, jolle kertominen merkitsisi minulle kaikkein eniten, en voi sanoa sanaakaan.

Eilen kävin meren rannalla kävelemässä. Aurinko valaisi ruohikon peittämän alueen kauniisti ja merituuli puhalsi suolaisen tuoksun sieraimiini. Hyttyset pörräsivät suurina parvina. Kesän viimeisiä lämpimiä päiviä, arvelen. Pian on syksy ja pimeää. Olen aina pitänyt pimeydestä, mutta nyt en odota sitä innolla. Tänään matkaan ystävieni kanssa mökille. Viimeinen matka pois täältä. Viikonlopun ajaksi yritän unohtaa A:n. Unohtaa ja muistaa, että olemme vain ystäviä, emmekä edes kovin läheisiä, kun emme pidä yhteyttä. Ja silloin kun pidämme, olemme liiankin läheisiä. Mikä kirous se onkaan.

Tänä iltana on jälleen kamppailun aika. Viime päivät olen käynyt samaa kamppailua; miettinyt onko oikea ratkaisu pitää etäisyyttä A:han. Onko se pakenemista? Menenkö siitä mistä aita on matalin, kun en kerro hänelle mitään? Toistaiseksi olen onnistunut. Etäisyys on säilynyt, kenties kasvanut.

Perjantaina onnistuin unohtamaan ja olin päivän verran vanha itseni, ilman haavoja tai kipua. Nautin päivästä. Kävin ulkona ystävieni kanssa ja ilta oli lievistä kommelluksista huolimatta miellyttävä. Vasta seuraavana aamuna ymmärsin, etten ollut miettinyt häntä ollenkaan.

Ja miksi pitäisi miettiä? En voi odottaa, että jotain dramaattista tapahtuu hänen seurustelusuhteessaan, ja olisi väärin yrittää aiheuttaa mitään itse. En edes tiedä pystyisinkö siihen, vaikka yrittäisin. En voi odottaa. On siirryttävä eteenpäin. En vain ole täysin valmis tekemään sitä vielä. En ole valmis kuoppaamaan näitä hölmöjä unelmia, joiden en usko koskaan toteutuvan. Ja jos uskon niihin edes hetken, havaitsen miten ihania unelmia ne ovat.

Miksi ihastuin A:han niin kovasti? Mikä tekee hänestä niin ainutlaatuisen? Onko se hänen iloisuutensa huolimatta siitä miten huonosti jotkin asiat hänen elämässään ovat? Johtuuko se hänen kyvystään iloita pienistä asioista? Vai onko se hänen kykynsä ottaa muut huomioon, vetää heidät mukaan keskusteluihin, kysyä ja kuunnella, kommentoida ja kertoa avoimesti? Eräs asia, joka sai minut hetkeksi haukkomaan henkeäni, oli se, kun A kertoi hänelle vaikeista tilanteista ja kuinka hän oli niissä toiminut. Ajattelin, että miten kukaan voi olla noin kiltti, avulias ja ihastuttava. Kuinka hän voi olla noin rohkea, vaikka on heikko, surullinen ja peloissaan? “Elämä antaa ja elämä ottaa,” A puki sen sanoiksi. Sanoissa oli niin paljon merkitystä.

Niin sovittiin, kun viimeksi tavattiin, että pidettäisiin nyt paremmin yhteyttä. Vaikeaa se tuntuu olevan silti. Olen aina ollut huono pitämään yhteyttä kavereihin, joiden kanssa ei ole jotain yhteistä harrastusta tai muuta toimintaa. A:n kanssa on yhteinen harrastus, mutta se on nyt kesätauolla ja sitä ennen hän kävi paikalla vain harvoin, ymmärrettävästä syystä.

Toissapäivänä tein tietoisen yrityksen ja kutsuin A:n mukaani seuraamaan kummityttöni joukkueen pesäpallo-ottelua. Tiedän, ei ehkä kaikkein paras tapaamispaikka, mutta olin sinne joka tapauksessa menossa, joten päätin kutsua hänet mukaani. Tätä ennen olin pari kertaa tiedustellut mahdollisuutta käydä kylässä, mutta A oli silloin ollut kiireinen tai poissa kotoa. Lähetin nyt kutsun tekstiviestinä. Vastauksena sain: “Olen poikaystäväni luona toisella paikkakunnalla. Vähän menee aikataulut ristiin.”

Vastaus kosketti jotain onttoa sisälläni ja sattui. Aikataulut tuntuivat tosiaankin menneen ristiin viime aikoina. Olen aina inhonnut väkisin jonkun seuraan tai johonkin porukkaan lyöttäytymistä. Niin ei pitäisi tehdä silloin, kun ei selkeästi ole tervetullut. Nyt en voinut olla varma asiasta. Olinko enää tervetullut vai oliko minusta tullut ei-toivottu? Aikataulut saattoivat olla (ja todennäköisesti olivatkin) vain menneet ristiin, mutten voinut olla siitä varma. Ajatus tuntui jokseenkin absurdilta edellisen, mukavan kohtaamisen jälkeen.

Päätin kuitenkin pelata varman päälle ja olla pelaamatta ollenkaan. Jos A tahtoo tavata joskus, tokihan hän ottaa silloin yhteyttä. Toisaalta en tiedä kannattaisiko meidän edes tavata muuta kuin tuon yhteisen harrastuksen parissa, koska toisenlainen tapaaminen saattaisi sattua enemmän. Viime päivinä olen kestänyt hieman paremmin. Olen pitänyt päivät täynnä aktiviteetteja ja huominen ei ole poikkeus. Kohta alkavat opinnot. Ehkä selviän tästä helpommalla kuin toivoin.

Viime yönä näin useita erillisiltä tuntuneita unia. A oli yhdessä niistä. Tässä unessa hän menetti toisen kätensä tapaturmaisesti kyynärpään alapuolelta. Käsi leikkautui irti, mutta tämän tarkemmin en tapahtumaa muista. Oliko tapahtuma minun syyni? Sitäkään en muista. Unen maailma oli kuitenkin lievästi maaginen, sillä osasin jonkin ihmeellisen rituaalin, jolla pystyin palauttamaan A:lle hänen kätensä. Se vaati minulta vain paljon aikaa ja työtä, joten rupesin välittömästi valmistautumaan ja sainkin lopulta rituaalin suoritettua. A sai kätensä takaisin ja oli iloinen.

Mistä tällainen uni kertoo? Mitä se tarkoittaa? En ymmärrä unen merkitystä. Kävin tutkimassa kirjakokoelmanikin, enkä valitettavasti omista opusta unien tulkitsemisesta. Ystävälläni tosin taisi olla sellainen kirja, jos oikein muistan. Pitänee käydä tutkimassa sitä jonain päivänä.

Toissapäivänä juhlimme ystäväni syntymäpäiviä. Hän täytti 30. Pyöreästä vuosiluvusta huolimatta juhlat olivat pienet - paikalla olin vieraana ainoastaan minä. Tämä johtui siitä, että pari muuta kaveria eivät päässeet menoiltaan paikalle. Oli hassua nähdä miten helposti ystäväni ja hänen vaimonsa ajautuivat kiistelemään. Vaimo valitti, että ystäväni juo liikaa olutta, tulee liian huonoon kuntoon ja oksentaa vielä illan päätteeksi. Ystäväni yritti vakuutella, ettei aio juoda liikaa. Alkoholisti ystäväni ei ole - kyse oli vain tämän illan juomisesta. Osittain valitus oli kuitenkin aiheellinen, sillä ystäväni joi pohjiksi n. 10 olutta, mutta uhkaus ja kiristys minnekään lähtemisestä menivät mielestäni liian pitkälle. Ystäväni suostui maksamaan vaimolleen 50 euroa, jos hän oksentaisi illan aikana, sekä 15 euroa, jos hänen puheensa menisi sönkötykseksi. Vasta sitten vaimo suostui mukaan - muussa tapauksessa olisi seurannut isompi riita. Loppuilta oli kuitenkin mukava, eikä ystäväni sönköttänyt tai oksentanut, vaikka joi vielä lisää.

Viime yönä kävelin Oulun väentäytteisen keskustan läpi. Ohittaessani penkin, jolla olimme A:n kanssa istuneet ja jutelleet pari viikkoa sitten noin tunnin ajan, muisto palasi mieleeni. A oli ajanut penkille häiritsemään tulleen humalaisen miehen pois kietomalla kätensä kaulani ympärille ja sanomalla: “Meillä on tässä henkilökohtaisia juttuja kesken, joten voisitko poistua?” Nauroin. Hetken suostuttelulla humalainen poistui.

Vähän aikaa sen jälkeen, kun olin tuon penkin ohittanut, vastaani tuli lievästi juopunut pariskunta. Tyttö tervehti minua. Vastattuani hän sanoi: “Baariin menossa? Mene Giggliniin! Siellä on nuoria ja isotissisiä naisia!” Palasin autolleni ja ajoin kotiin. A ei olisi ollut siellä.

En ole nyt nähnyt A:ta muutamaan päivään tai puhunut hänelle. Olo tuntuu helpommalta näin, ikään kuin aika tekisi tehtävänsä ja sulkisi ammottavia haavojani. Toisaalta kaipaan todella paljon keskustelua hänen kanssaan. Haluaisin tietää miten hänellä menee ja että kaikki on hyvin. Niin tökeröltä kuin se kuulostaakin, haluan tietää, että hän on onnellinen ja nauttii elämästään. Vaikka…aiemmat keskusteluni hänen kanssaan eivät antaneet sellaista kuvaa, että hänellä olisi kaikki hyvin.

Olen nyt viettänyt lähes kaiken aikani jonkun ystäväni tai tuttavani seurassa. Näin ei ole jäänyt aikaa murehtimiselle eikä ajatuksille, jotka voisivat tehdä kipeää. Onko tämä parempi minulle? Eikö minun kannatakaan puhua A:n kanssa siitä, mistä aiemmin halusin niin kipeästi hänelle kertoa? Ehkä aika tosiaan parantaa nämäkin haavat ja antaa minun unohtaa hänet. En vain ole varma haluanko näiden haavojen paranevan.

Aloitin pari viikkoa sitten juoksuohjelman, jonka sairastumiseni hetkeksi katkaisi. Se löytyy täältä: http://www.coolrunning.com/engine/2/2_3/181.shtml
Toistaiseksi olen nauttinut tuon ohjelman noudattamisesta. Tänään oli ihana päivä käydä lenkillä, kun oli lämmintä ja tuuli puhalsi vilvoittavasti. Ystävieni ohella kuntoilu on myös tarjonnut sopivan häiriötekijän.

Häiriötekijöistä huolimatta tiedän, että minun on prosessoitava tapahtuneet mielessäni. Yritän vain hidastaa niiden käsittelytahtia sen verran, että kestän sen kivun, jonka käsittely sivutuotteenaan synnyttää. Tiedostan senkin, että tällaiset tunteet, jotka A:ta kohtaan heräsivät, ovat minulle erittäin harvinaisia. On tavallaan harmi, että ne kohdistuvat varattuun naiseen. Kenties myöhemmin kirjoitan siitä, miksi näin kävi ja mitkä ominaisuudet A:ssa vetävät minua puoleensa. Jos osaan eritellä nämä ominaisuudet, voin ehkä objektiivisesti analysoida miten todennäköinen tapahtuma on tulevaisuudessa; voin ehkä hallita tuntemaani kipua paremmin. Se on tärkeää, sillä tiedän tapaavani A:n vielä usein tulevaisuudessa yhteisen harrastuksen parissa, kunhan kesä on ohitse. Silloin minun on kestettävä nämä tilanteet paremmin kuin mitä nyt olen tehnyt. En saa antaa itseni ihastua jälleen ja unelmoida jostain, jota ei koskaan tule tapahtumaan. Se tulee olemaan minulle vaikeaa, sillä A on todella harvinainen henkilö - hohtava helmi harmaassa massassa.

Olen aina nauttinut autolla ajamisesta. Kiireetön lipuminen alla katulamppujen hohteen, läpi öisen usvan, kohti jotain määränpäätä… Siinä on sitä jotain. Tapanani on ajatella asioita, pieniä ja suuria, kun ajan tuolla tavalla - kiireettömästi rullaten.

Kävin hetki sitten viemässä kaverin tämän kämpille. Hyvästien jälkeen hopeinen luotini murahteli eteenpäin pimeillä kaduilla. Ihmisiä oli harvassa ja liikenne hiljaista. Se oli kuin kohtaus jostain elokuvasta: tumma ja äänetön maisema piirtyi autoni etuikkunalle ja purjehti ohitseni. Radiossa hetken trendibändi hyräili hiljaisia säveliä. Sivuikkunassa tanssivat kerrostalot olivat jo nukahtaneet. Ja ratissa oleva mies syventyi ajatuksiinsa.

A tuli mieleeni. Koko päivän hän oli pysytellyt poissa, mutta nyt, kun olin jäänyt yksin, hän loikkasi esiin pimeydestä ja hurmasi minut täysin vaivattomasti. Unelmoin. Ajattelin häntä, mutten uskaltanut ajatella liikaa. Miksi tehdä niin, kun siitä seuraa vain kipua. Mietin oliko hän jo palannut kaupunkiin. Luultavasti. Mietin pääsisinkö tapaamaan häntä. Luultavasti. Mietin olisiko tapaaminen viisasta. Ehkä ei.

Vastikään juttelin erään tuttavani kanssa, joka on hieman samankaltaisessa tilanteessa kuin minä A:n suhteen. Hän oli myös tavannut tytön, joka ajan myötä oli tuntunut vain entistä mukavammalta. Jossain vaiheessa hän oli huomannut olevansa aivan pihkassa tähän tyttöön, mutta silloin tyttö oli ollut varattu. Myös hänelle se oli tehnyt kipeää. Nyt vuosien päästä ne suhteet ovat ohitse ja tyttö on jälleen “vapaana”, mutta tuttavani on hänelle vain kaveri. Tai niin hän ainakin itse uskoo tytön hänet näkevän. Hänkään ei ole puhunut asiasta tytölle.

Eivät näytä nämä asiat olevan helppoja muillekaan. Silti en voinut olla ajattelematta miten paljon helpompi hänen tilanteensa on, kun hänen ihastuksensa ei juuri nyt seurustele. Mutta olisiko tilanne siltikään helppo? Vaikka A:lla ei olisi poikaystävää, saisinko siltikään kerrottua hänelle omista toiveistani? Saisinko tehtyä unelmistani totta, vai katoaisivatko ne yöhön usvan lailla? Hopeinen luoti lipui läpi yksinäisten katujen. Mielessäni A nauroi ja katosi pimeyteen.

Tein joskus kauan sitten persoonallisuustestin netissä, jonka mukaan ylpeys on hallitsevin ominaisuuteni. Testin mukaan uhraisin vanhempani, ystäväni ja jopa rakastettuni ennemmin kuin luopuisin ylpeydestäni. En enää muista miten tulokseen silloin reagoin, mutta ainakin nykyään näen, että asiassa on jotain perää.

Tämä ylpeys ei tarkoita kohdallani koppavuutta tai sitä, että katsoisin muita ihmisiä “alaspäin” ja pitäisin itseäni jotenkin parempana. Ylpeyteni vastaa pikemminkin japanilaisten käsitystä ylpeydestä ja kasvojen menetyksestä. Se on ylpeyttä omasta itsestä muiden arvostuksella mitattuna. Pyrin jättämään tekemättä asioita, jotka vaikuttavat negatiivisesti siihen kuvaan, joka muilla ihmisillä on minusta. En halua “menettää kasvojani” (lose face). Kuulostaako pahalta ominaisuudelta? Kyllä se paha on. Tämän ylpeyden takia jätän tekemättä asioita, jotka helpottaisivat elämääni, koska en uskalla kohdata epäonnistumista. En uskalla laittaa itseäni likoon muiden edessä.

Ylpeyteni on epäilemättä este myös A:n suhteen. En uskalla kohdata sanaa “ei”. En tiedä miksi pelkään sitä niin paljon. Olen varma, että kohtaisin tuon sanan, jos kertoisin A:lle mitä tunnen häntä kohtaan. Sana lipuisi hänen huuliltaan ja särkisi jotain minussa. Mitä se särkisi, sitä en osaa sanoa, mutta tiedän, että jostain kohtaa menisin rikki. En halua mennä rikki. Olen kokenut sen, kun maailma muuttuu ja sisäisestä kivusta tulee ylin kumppanini. En halua kokea sitä enää uudelleen.

On tavallaan hullunkurista, ettei toisesta saa tykätä liikaa. Jos tykkäämisten tasot eivät kohtaa, suhde ihmisten välillä huononee. Miksi sen pitää mennä näin? Miksei se ole aina hieno juttu, kun tykkää toisesta enemmän? Ei saa tuntea liikaa. Qstockin jälkeen olen tykännyt A:sta enemmän ja taas enemmän - seis! En saa tykätä noin paljoa! Se on liikaa, kun A ei tykkää minusta yhtä paljon, ja suhteemme huononee. En aio tehdä mitään aloitteita parisuhteessa elävän ihastukseni suhteen, mutta jos edes mainitsen hänelle tykkääväni hänestä entistä enemmän… Miten silloin käy? Miksi menen silloin rikki?

Viime yönä sain viimeinkin unta. Uni ei ollut yhtenäistä, vaan heräilin muutaman tunnin välein hetkeksi. Kuitenkin sain viimeinkin univelan kuitattua ja nukuin kokonaisuudessaan noin 11 tuntia. Aamulla olo oli jo parempi. Päivän myötä flunssakin väistyi jättäen jälkeensä vain tukkoisen nenän ja kevyen yskän.

Juttelin noin tunti sitten A:n kanssa. Juteltiin niitä näitä, ei mitään syvällistä tai raskasta, vaan keveää keskustelua. Se oli kivaa. Nautin aina päästessäni juttelemaan A:lle. En kuitenkaan saanut sanottua mitään tärkeää. En kertonut hänelle sitä, jonka eniten halusin sanoa. En kertonut miten paljon hänestä välitän.

Olen päättänyt olla kertomatta hänelle tunteistani niin pitkään, kunnes keksin miten voin tehdä sen satuttamatta. Takeitahan siitä ei tietenkään ole, etteikö tuollainen asia voisi satuttaa vaikka sen kuinka hyvin muotoilisi. Mutta yritän silti tehdä parhaani. Suru on viimeinen asia, jota haluan A:lle aiheuttaa. Hän on kokenut sitä jo tarpeeksi.

Sain minäkin osani - en ehkä surusta, mutta ainakin kivusta. A kertoi olevansa huomenna menossa taas käymään eri paikkakunnalla, poikakaverinsa luona. Se sattuu minuun joka kerta.

Olen kipeänä. Tiesin vilustuttaneeni itseni Qstockin jälkeen, kun istuin ystävieni kanssa ulkosalla kaupungilla. Ilma oli viileä, eikä takkini riittänyt pitämään kylmyyttä poissa. Juttelimme, odotimme, palelimme. Olisin ehkä lähtenyt kotia kohti, mutta halusin odottaa, sillä A oli minun lisäkseni ainoana liikkeellä pyörällä. Odotimme, kunnes erään ystäväni tyttöystävä saapui paikalle, ja suuntasimme jokainen kotiin. Qstock oli ohitse. En näkisi näitä ystäviäni yhdessä pitkään aikaan.

Päätin saattaa A:n hänen kotiinsa. Tiesin, että matka olisi miellyttävä, sillä nautin suunnattomasti hänen seurastaan. Juttelimme ja nauroimme väsyneenä tyhmillekin jutuille niin paljon, että olimme ajaa ojaan useammin kuin kerran. Se oli ihana matka. Nuhakuume on pieni hinta maksettavaksi siitä.

Edellisenä iltana olin käynyt A:n luona jatkoilla Qstockin tapahtumien loputtua siltä päivältä. Mukanamme oli muutama kaveri. Pelasimme tyhmää “Mä en oo koskaan…” -peliä. Sen ideana on jatkaa tuota lausetta jollakin asialla, joka kertoo sinusta itsestäsi; paljastaa jotain sellaista, jota et ehkä normaalisti kertoisi. Olin väsynyt, enkä oikeastaan halunnut kertoa itsestäni liikaa kaikille paikalla oleville, sillä osaa heistä en tuntenut kovinkaan hyvin. A pelasi hyvin. Hän paljasti itsestään asioita, joita olin osannut arvioida hänestä. Illan aikana olin muutenkin kuullut ikäviä asioita hänen elämästään. Vaikka oli kiva tietää näitä yksityiskohtia, tulin surulliseksi hänen puolestaan. Miksi näin hyvällä ihmisellä on täytynyt olla niin rankka elämä? Kuulemani vain vahvisti käsitystäni siitä, miten upeasta ihmisestä on kyse. Kertoessaan näytti väliltä siltä, että A oli lähellä kyyneliä.

Eräs paikalla olevista ystävistäni pudotti myös yhden pommin. Hän sanoi, ettei ole koskaan saanut sitä naista, jonka olisi halunnut. Se oli pommi, koska hän asuu tyttöystävänsä kanssa ja ulospäin kaikki on näyttänyt olevan hyvin. Olisin halunnut udella lisää asiasta, mutta se ei ollut pelin tarkoitus. Itse paljastin oikeastaan vain yhden merkittävän seikan elämästäni: “Mä en oo koskaan ollut onnellinen.”

Jälleen yksi vähäuninen yö. Sain alle 3 tuntia unta ja heräsin ajatusteni pyöriessä A:n ympärillä. Viimeiset 4 yötä ovat olleet vastaavia, miltei unettomia öitä. Mitä kidutusta miellyttävästä tapahtumasta onkaan tullut. Ja mikä pahinta, en osaa korjata tätä kierrettä millään soveliaalla tavalla, joka ei satuttaisi ketään.

Vielä muutama päivä sitten nauroimme itsemme kipeiksi, juttelimme kurkkumme käheiksi ja iloitsimme toistemme seurasta. Vain muutama päivä sitten kuulin, että hänellä on uusi poikakaveri - oli ollut jo pidemmän aikaa, mutten ollut tiennyt sitä. Uutinen iski minuun kuin pommi, mutta peitin reaktioni parhaani mukaan. Olin vain kuullut hänen eronneen aiemmasta poikakaveristaan, jonka jälkeen en ollut paljoa häntä nähnyt. Ero oli ollut kipeä. Hän kertoi minulle siitä yksityiskohtaisemmin - vain muutama päivä sitten.

Olen yrittänyt keskittyä johonkin muuhun näiden päivien aikana. Se on hyvin vaikeaa, käytännössä mahdotonta, vaikka olen pyrkinyt viettämään mahdollisimman paljon aikaa muiden ystävieni seurassa. Se, että A on ollut minuun yhteydessä joka päivä, ei ole auttanut tilannetta. Vain yksi ystäväni tietää asiasta jotain - muille en ole puhunut tästä, paitsi täällä netissä anonymiteettiin verhottuna. Se on oikeastaan aina ollut tapani, kääntyä sisäänpäin eikä kertoa henkilökohtaisista asioistani paljoa. Etenkään sellaisista, jotka merkitsevät minulle paljon. Kenties häpeän tunteitani, vaikken näe sille mitään loogista syytä. Häpeän, että olen ihastunut. Miksi?

Juttelin A:n kanssa lyhyesti eilen. Hän sanoi, että kunnon yöunet pelastavat paljon. Vastasin sanoen, etten ollut saanut nukuttua hyvin. Hän kysyi miksi. En voinut kertoa hänelle totuutta. Mitä olisin sanonut? En saa nukuttua, koska varastat uneni ja kummittelet mielessäni, kun olen hereillä? En voi nukkua, koska pidän sinusta liikaa ja tiedän, ettemme koskaan tule olemaan yhdessä? Eihän noin voi eikä saa sanoa.

Siitä on kauan, kun olen viimeksi tuntenut näin voimakkaasti ketään kohtaan. Viimeisin kerta lienee monta vuotta sitten, kun olin rakastunut silloiseen, ensimmäiseen tyttöystävääni. Se ero teki kipeää. Sen jälkeen en ole rakastanut ketään, vaikka seurustellut olenkin. Uskottelen itselleni, että tälläkin kertaa kyseessä on vain ihastus. Mihinkään sen syvempään en voi uskoa, en vielä tässä vaiheessa. Enhän?

Kesä ja festarit on sitä aikaa, jota jää helposti kaipaamaan pitkälle talven pimeyteen. Tämän vuoden Qstock oli itselleni käänne - se viimeinen pisara, joka aloitti pysäyttämättömän virran. Tai siltä se tällä hetkellä tuntuu.

Ystäviä, nauruja, mielenkiintoisia keskusteluja ja viihdettä. Miten tällaisesta yhtälöstä voi saada lopputuloksena piinaavan tunteen; kivun, joka herättää öisin ja kummittelee ajatuksissa koko päivän? Yritän olla ajattelematta asiaa liikaa, mutta se on mahdotonta. Kipu on kietonut minut pikkusormensa ympärille ja kiidättää mieltäni ellipsin muotoisella radalla, jonka ylimmät kohdat ovat ihania ja alimmat kamalia.

?Ihan kamalaa olla ihastunut kuin 15-vuotias.?

Omia sanojani eräälle luotetulleni. Kesti päivän verran, ennen kuin kykenin keskustelemaan asiasta. Sitä ennen prosessoin sitä mielessäni – jatkuvasti. Mutta mihin voi pystyä mielellä, joka juoksee ympäri ellipsiä; on hetken huipulla, sitten vapisee kauhusta? Kirjoittaminen on terapiaa. Ole sinä lääkärini.

Kutsutaan häntä A:ksi. Jo vuosia, siitä lähtien kun hänet ensimmäisen kerran tapasin, minulla on ollut tunne, että hänessä on suunnattomasti potentiaalia olla se Yksi. En ole koskaan kertonut sitä hänelle, ja hän on aina kuulunut jollekin toiselle. Eikö tällaisessa tilanteessa ole itsekästä kertoa omista tunteistaan hänelle? Mietin mitä hyvää siitä voi seurata. Kenties jonkinlainen pieni helpotus itselleni, kun pääsisin sanomaan sanottavani? Sekin olisi helpotus, jonka ottaisin vastaan niin mielelläni juuri nyt, jos uskaltaisin. En kuitenkaan halua vaikuttaa mihinkään vakavampaan suhteeseen, joka hänellä on meneillään. Miten siis sanon sen, joka minulla on pakottava tarve sanoa, loukkaamatta häntä, hänen suhdettaan poikaystäväänsä tai kaverisuhdettamme? Onko olemassa tapa, jolla asian voi ilmaista näin kivuttomasti? Jos on, en tunnu löytävän sitä.